Espoo Cine 2021: Espanjalaista outoa


Oudoissa elokuvissa on viehätyksensä. Ne jäävät mieleen asumaan pitkäksi aikaa. Joitain aivot yrittävät ratkaista pitkään sen jälkeen, kun valkokangas on pimennyt, toiset ovat vain – noh – itseisarvoisesti outoja ja siksi kiehtovia. Outo-kategoriaan voitaneen laskea espanjalaistuotannot Skins ja puoli-dokumentaarinen Magaluf Ghost Town.

Espanjalaisohjaaja Eduardo Casanovan esikoisohjaus Skins (2017) tarkastelee saippuaoopperamaisella tavalla ihmisiä, jotka eivät mahdu standardin rajoihin. On nainen, jonka kasvot ovat epämuodostuneet; nainen, jonka ruuansulatuskanava on kehossa nurinkurin; prositutoitu, jolla on silmien paikalla Coraline-elokuvasta muistuttavat timantit; nuori mies, joka haluasi olla merenneito ja päästä jaloistaan eroon. Casanovan rakentama maailma hehkuu pinkkinä ja laventelina, eikä mielleyhtymiltä Pedro Almodovariin voi välttyä.

Skins

Skins on tavallaan kekseliäs: se tuntuu oudolta, värikylläiseltä sadulta. Ahdistus iskeekin vasta jälkikäteen – eikä välttämättä oikeista syistä. Elokuvasta jää hämmentynyt ja jossain määrin tuskainen olo.

Toisaalta on ihailtava sitä vinksatuneisuuden määrää ja visuaalisuutta, jonka varaan elokuva on vahvasti rakennettu. Elokuva tarkastelee kauneuskäsityksiä ja mitä pidämme kauniina ihan kiinnostavalla tavalla. Vahva ja tyylitelty värimaailma on visuaalisesti kiinnostava. Mutta: pastelliväreihin verhottu pedofiili on silti pedofiili ja raiskaus raiskaus, ja barbimaailman väritys etäännyttää tehokkaasti siitä, minkä edessään näkee. Nerokasta vaiko irvokasta? Groteskillakin flittaileva elokuva onkin kovin ongelmallinen monella tavalla – ehkä tarkoituksellakin, mutta pyhittääkö tavoite keinot? En ole varma.

Kiinnostava tuttavuus on espanjalaisdokumentti Magaluf Ghost Town (2021). Se tarkastelee Espanjan Magalufin turistikaupunkia juopuneiden nettivideoiden sekä puoli(?)fiktiivisten paikallisten päähenkilöidensä välityksellä. Ketjupolttava tubettajamummo, puhdassieluinen siirtotyöläinen Malista, kunnianhimoinen venäläinen kiinteistövälittäjä ja turistikaupungin näköalattomuudesta malliuran kautta pakoonpyrkivä nuori lienevät oikeita, joskin karrikoituja ja väritettyjä, Magalufin asukkaita. Magaluf Ghost Town on kategorisoitu dokumentiksi, mutta sen rajoja se antaumuksella venyttelee.

Magaluf Ghost Town

Espanjalaisohjaaja Miguel Ángel Blancan dokumenttiin kirjotut örveltävien brittituristien videot tuntuvat jopa enemmän fiktiolta kuin fiktiivisten paikallisten tarinat. Ja silti, näitä videoita ei ole keksitty, ne ovat dokumentin cinéma vérité -osio – taltioitua todellisuutta.

Ympäristön ikunen spring break, överit bilebakkanaalit ja parvekkeilta kuolemaansa hyppäävät turistit, joiden vuosittaista lukumäärää veikkaillaan radiossa, ovat osin taustahälyä. Ne tuntuvat ritualistisilta uhreja, joita Magalufin haamukaupunki nappailee välipalaksi.

Magalufin aaveet elävät niin sen kaduilla kuin päähenkilöiden tarinoissa: edesmenneen aviomiehen henkenä ja kauhukertomuksissa. Aivonsa zombietilaan juoneet turistit voinee laskea samaan kategoriaan.

On vaikea sanoa, missä dokumentin todellisuus loppuu ja fikitio alkaa. Totuus haluaa paeta kuin haamu konsanaan. Ja se tekee Magaluf Ghost Townista oudon ja kiehtovan.



Comments are closed.