DocPoint 2021: Elokuvia Yhdysvaltain vähemmistöjen oikeuksista


Yhdysvalloista on kantautunut jo pitkään uutisia vähemmistöjen kohtaamista vainoista ja vastustamisesta, oli kyseessä sitten ihonväri, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen. DocPoint-festivaalilla tämä aina ajankohtainen aihe näkyi useammassa eri dokumenttielokuvassa.

Vanhempaa ajankuvaa tutkiskellaan Sam Pollardin dokumenttielokuvassa MLK/FBI (2020). Elokuva lähtee liikkeelle todeten, ettei näitä Martin Luther Kingin puheluista nauhoitettuja FBI:n salaisia kuuntelunauhoja pitäisi koskaan julkistaa suurelle yleisölle. Se mitä nauhoituksista ja niiden sisällöstä tiedetään, tuo julki niin FBI:n toimintaa kuin Kingin arkaluontoisia yksityisasioita. Pollard pyrkiikin elokuvassaan näyttämään sen, mikä johti Kingin yksityiselämän vakoiluun korkeimmalla tasolla.

MLK/FBI
MLK/FBI

Alun perin FBI:n piti vakoilla Kingiä epäiltynä kytköksistä kommunismiin ja siten kylmään sotaan, mutta pian Kingin vakoilu keskittyi vain ja ainoastaan hänen laajaan polyamoriseen elämäänsä. FBI:n entisestä johtajasta ja sittemmin Yhdysvaltain presidentistä J. Edgar Hooverista tuli suorastaan pakkomielteinen Kingin yksityiselämän suhteen, ja syytti tätä jopa valehtelijaksi. King nimettiin vaarallisimmaksi tummaihoiseksi Yhdysvaltain tulevaisuudelle.

Dokumentti esittelee nauhoja, niiden materiaalia sekä Hooverin ja Kingin elämää ja FBI:n motivaatiota Kingin vakoilemiselle. Dokumentti koostuu nauhojen lisäksi monipuolisesta kuvatarjonnasta aina uutisartikkeleista televisio-ohjelmiin ja yksityisiin puheluihin. FBI ja Hoover näyttäytyvät kansallisen tason koulukiusaajana nimittelyineen, vainoamisineen ja itsemurhakehoituksineen.

MLK/FBI ei erityisemmin liioittele eikä myöskään kaunistele faktoja vaan näyttää kuten asiat olivat 1950- ja 1960-luvulla Kingin kansalaisliikkeen vaikutuksen aikaan. Nykykatsojalle King ei näyttäydy iljettävänä valkoisia naisia metsästävänä hirviönä, kuten aikalaiskuva saattoi joillekin olla, vaan ennemmin laskee häntä lähemmäksi yksilöä yksityiselämän paljastuksien ja inhimillisyyden myötä. Siitä voikin olla montaa mieltä, kuinka poliittisesti korrektia toisten seksielämän vakoileminen on, oli motivaatio sen taustalla mikä tahansa.

Seksuaalisuuden ja seksin takia vainoamisen luulisi olevan ohi, mutta valitettavasti varsinkin värilliset ihmiset kokevat sitä edelleen Yhdysvalloissa joka päivä, eivätkä itsemurhakehoitukset tai kiusaaminen ole kadonneet minnekään. Karuinta dokumenttielokuvaa katsoessa onkin tajuta, että tietyt asiat eivät ole muuttuneet 60 vuoden jälkeen tarpeeksi. Musta mies mielletään edelleen vaaralliseksi, ja värilliset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat enemmän väkivaltaa kuin mikään muu ryhmä.

Tummaihoisten rinnalla toinen näkyvästi sorrettu ryhmä on natiiviamerikkalaiset. Lakota-heimon neljän naisen matkaan oikeuksiaan puolustamaan lähtee myös ohjaaja Shannon Kringin varsin lähelle vievä End of the Line: The Women of Standing Rock (2021). Käsiteltävä aihe näiden naisten näkökulmasta on Suomenkin mediassa näkynyt Missourin surullisenkuuluisa öljyputkioperaatio, joka siirrettiin kulkemaan pois valkoisten ihmisten mailta läpi natiiviamerikkalaisten pyhän maan, jonne tullaan rukoilemaan ja hautaamaan läheiset. Toinen öljyputken tuoma ongelma on Missourijoen ja pyhän maaperän saastuminen, ja olisi välttämättömästi edessä.

End of the Line: The Women of Standing Rock
End of the Line: The Women of Standing Rock

Kringin ohjaustyö raottaa rauhanomaisen mielenosoitusleirin rakentamista, joka nimetään Sacred Stone Campiksi. Täällä aseet ja väkivalta eivät ole tervetulleita, ja mielenosoitus tapahtuu täysin väkivallattomasti työkoneita vastustaessa. Valitettavasti vastapuoli ei ole yhtä suopea, ja katsojan eteen lävähtää kuvia ensin poliisin ja sittemmin myös kansalliskaartin väkivaltaisista otteista mielenosoittajia vastaan.

Dokumentti raottaa natiiviamerikkalaisten kohtaamaa systemaattista sortoa myös historian kautta. Samalla paikalla, jossa mielenosoittajat nyt sattuvat olemaan, tapahtui puolitoista vuosisataa aikaisemmin verilöyly paikallisessa reservaatissa. Samalla tulee myös paljastetuksi, etteivät vain natiiviamerikkalaiset ole puhtaan veden armoilla, sillä jopa 18 miljoonaa yhdysvaltalaista käyttää saman joen vettä elämiseen.

Lakota-heimon naiset näyttäytyvät vahvoina ja rauhaa rakastavina, mutta eivät ole suinkaan hiljaisia taistelijoita puolustaessaan Äiti Maata ja sen kallisarvoisinta lahjaa, vettä. Heidän henkilökohtaisten kertomustensa kautta systemaattinen ja vuosisatoja monella tasolla jatkunut sorto konkretisoituu tarinoista huume- ja alkoholiriippuvuuksista aina pakkoadoptioihin ja järkyttäviin sisäoppilaitoksiin.

Nykyaikainen tuore kuva paljastaa, että vaikka pakkoadoptioita ja sisäoppilaitokseen määräämistä ei enää tapahdu, ovat natiiviamerikkalaisten perusoikeudet edelleen retuperällä. Ensin muutosta näyttäisi öljyputkessakin tapahtuvan, mutta pian otetaan takapakkia uuden presidentin myötä. Öljyputki näyttäytyy vain yhtenä tapana kuinka vähälukuista kansaa poljetaan maahan uudelleen ja uudelleen sekä brutaalin poliisiväkivallan, suojattoman lain sekä rahan edessä. Kun valkoinen oligarkki käskee, vähemmistö jää rahan ja vallan jalkoihin.

Öljyputkiasia ja sen asentaminen ovat edelleen auki olevia asioita. Edellisen presidentin aikana asiaan ei saatu päätöstä, ja siten näiden naisten vastarinta omien oikeuksiensa puolesta jatkuu. Nähtäväksi jää, onnistuuko uusi presidentti tuomaan asiaan päätöksen suuntaan tai toiseen, antaen joko ihmisoikeuksien tai sitten rahan puhua.



Comments are closed.