DocPoint 2020: Rakkaudesta monessa muodossa


Rakkaudella tämä maailma pyörii, uskoo moni. Minäkin. Mutta rakkaus ei mahdu yhteen muottiin, vaan antautuu eri olomuotoihin. DocPointin ohjelmistossa useamman dokumentin sanomaa voikin tarkastella rakkauden töinä.

Selvimmin niistä rakkauteen linkittyy jo otsikkonsakin mukaan intialainen About Love. Se on intialaisen Archana Phadken kotivideomainen dokumentti omasta perheestään. Phadken kotona asuvat kolme sukupolvea riidellen, nauraen ja toisiaan piikitellen. Se ei ole siloitteleva kuvaus perhe-elämän ihanuudesta vaan näyttää kuinka perheen sisäinen rakkaus voi olla riipivää – ja kaikkein lähin ihminen käsittämättömän julma.

Itse ohjaaja piiloutuu kameran taa ja kuvaa muita – tuntuu yllättävän hämmentävälle kun katse kääntyy yhdessä kohtauksessa ohjaajaan. Veli nappaa kameran ja laittaa siskon kertomaan, miksei tämä mene naimisiin.  Syy on surullinen: “Pelkään, että minusta tulee äiti.”

Dokumenttiin mahtuu siis myös paljon tuskaa.

Ja vaikka dokumentissa nähdään keskiluokkaistuvan Intian perinteiden natinaa, jää silti miettimään, olisiko maailman murrosta helpompi ymmärtää, jos perheyhteisöt käsittäisivät meilläkin yhä monta sukupolvea. Huonotuulinen ja suorastaan ilkeä isoisä suree maailman muutosta – sen maailman, jossa miehet olivat miehiä ja naiset pysyivät hiljaa. Siitä huolimatta isoisän ja moderneilta vaikuttavien pojantytärten välillä on myös selkeää lämpöä ja välittämistä. Intiassa pitkiä aikoja viettäneen sydämessä muljahtaa – niin tutulle ja aidolle perheen sisäinen sanailu tuntuu.

Elina Talvensaaren dokumentti Neiti Aika rakentaa salapoliisimaisesti Sirkka-Liisa Miettisen tarinan valkokankaalle. Talvensaari muutti Käpylään yksinäisenä kuolleen naisen asuntoon. Asunto oli täynnä naisen tavaroita vuosikymmenten varrelta. Talvensaari alkaa purkaa Sirkka-Liisan tarinaa asunnosta löytyneiden kuvien, kaitafilmien, kirjeiden ja esineiden kautta. Vaikka Talvensaari ääniraidalle kertoo, että “on vähän vaikea tutustua kuolleisiin ihmisiin”, pikkuhiljaa Sirkka-Liisa muuttuu nimestä lihaksi ja vereksi, jonka elämän käänteet kouraiseva sydämestä.

Elokuvan jälkeisessä Q&A-sessiossa Talvensaari korosti, että dokumentti on hänen tulkintansa ihmisestä, johon on tutustunut vain toisen käden lähteiden kautta mahdollisimman suurella kunnioituksella. Hän kertoi odottavansa jännityksellä päivää, jolloin joku yleisöstä kertoo tunteneensa dokumentin päähenkilön. Toiseksi viimeisessä näytöksessä Kino Reginan keskivaiheilla nousee vanhemman naisen käsi, mutta hän haluaa jättää tarinansa ohjaajan kanssa kahdenkeskiseen keskusteluun.

Haluan ajatella, että dokumentti kertoo ainakin yhden totuuden tavallisesta naisesta, jonka elämä, kuten meidän kaikkien, oli kertomisen arvoinen. Talvensaari nimittäin käsittelee tuntematonta ihmistä niin kauniisti ja hienovaraisesti, että se tuntuu rakkauden teolta. Vieraasta ihmisestä tulee läheinen, ei paitsi Talvensaarelle, vaan koko ääriään myöten pullistelevalle elokuvateatterille. Verkkaan avautuva tarina viime vuosisadan alussa syntyneen naisen elämästä, rakkaudesta ja sen suruista piirtyy valkokankaalle hauraan kauniina joutsenlauluna.

Välttämättä jää miettimään, mitä meistä, digisukupolvesta jää jäljelle, kun aika jättää. Sirkka-Liisan kaitafilmit, valokuvat ja päiväkirja sanoittavat yhden ihmisen elämän, moni rakkaudella vaalittu tavara jatkaa elämäänsä Talvenvaaran perheessä. Meistä jälkeen jäävät bittimaailmaan lentävät sähköpostit, pilvessä asuvat valokuvat, pikaviestipalvelujen höpsöttelyt työkavereiden kanssa. Kaikki ne hajoavat nolliksi ja ykkösiksi ja painuvat unholaan, kuin yksin viimeiselle matkalle tuhkattavat nimettöminä hautausmaan sektorille 24X. Jää vain muisto, joka joskus oli.

Syyrian sotaan ja Itä-Ghoutan alueen viisi vuotta kestäneeseen piiritykseen pureutuvaa The Cavea voi alkuun olla vaikea ajatella rakkaus -otsikon alle. Syyrian hallituksen ja Venäjän tekemät pommitukset ovat moukaroineet Itä-Ghoutan kivimurskakasaksi – autioksi aavekaupungiksi, jossa turvan voi löytää vain kaupungin maanalaisten käytävien alla. Siellä toimii myös luolana tunnettu sairaala, jota johtaa nuori naislääkäri Amani Ballour.

Osa potilaista on sitä mieltä, että Ballourin pitäisi olla kotona, kuten kunnon naisten. Isä lähettää ääniviestejä, jossa kertoo tyttärensä kukkasten odottavan kastelijaa ja että kotiin olisi hyvä palata. Sydäntäsärkevät otokset henkeä haukkovista ja verta vuotavista pikkulapsista eivät ole rakkautta nähneetkään. Mutta rakkaus ihmisyyteen asuu Amani Ballourin teoissa, kädessä joka pyyhkii hiekan ja tomun kasvoilta, ja letittää isänsä sodassa menettäneen pikkutytön tukkaa. Sinnikkyydessä, jolla hän jatkaa työtään, vaikka pommikoneiden jylinä särkee korvia. Syyrialaisohjaaja Feras Fayyadin ohjaama dokumentti kilpailee parhaan dokumenttielokuvan Oscarista, eikä syyttä. Se on vahva todistus sodasta ja ihmisistä, jolle länsi käänsi selkänsä.

Samankaltaiseen yleismaailmalllisen rakkauden kategoriaan kuuluu Kreikan Oscar-ehdokas When Tomatoes Met Wagner. Hidastempoinen dokumentti tarkastelee kreikkalaisen kylän ja sen harmaantuvien asukkaiden taistelua kestävämmän elämäntavan puolesta ja kotiseuturakkaudesta Siinä samalla kiistellään kasvavatko tomaatit paremmin Wagnerin musiikilla kuin kreikkalaisilla perinnesävelmillä ja tutustutaan valloittaviin kreikkalaismummoihin, jotka liimaavat käsin tarroja maailmalle matkaaviin luksustomaattituotteisiin. Kreikkalaisohjaaja Marianna Economou puhaltaa lämpöä muuttotappiotoreissaan kärvistelevään kyläpahaseen henkilöidensä kautta. Sillä kukapa ei mummoja rakastaisi, jos sillä vielä voi kannataa elämänmahdollisuuksia kaukana pahan maailman humusta?

 



Comments are closed.