DocPoint 2019: Valsseja itävaltalaisittain


Docpointissa nähtiin perjantaina kaksi eri tavoin poliittisesti kärkevää itävaltalaista dokumenttielokuvaa. Yhdessä ne valottavat hienosti Saksan kainaloon jääneen maan historiaa ja nykyhetkeä.

Totuutta edeltävä aika

Perjantai-illan kruunasi veteraaniohjaajan Ruth Beckermannin kokonaan arkistomateriaalista koostama The Waldheim Waltz. Beckermann on kuvannut Itävallan juutalaisia ja kotimaansa poliittista ilmapiiriä jo neljän vuosikymmenen ajan, usein kriittisestikin. Waldheim Waltz sijoittuu vuoden 1986 presidentinvaaleihin, jonka ennakkosuosikkina on YK:n pääsihteerinä vuodesta 1972 toiminut Kurt Waldheim. Vaalit kiristyvät sanomalehdessä julkaistusta kuvasta: Waldheimilla oli toisen maailmansodan aikana Natsi-Saksan SA-joukkojen sotilaspassi. Sinänsä tämä ei ollut ihmeellistä maassa, jonka kansalaisia värväytyi tai värvättiin natsijoukkoihin tuhansittain. Waldheim kuitenkin kieltää osallisuutensa ja skandaalin pyörre on valmis.

Skandaali eskaloituu kansainväliseksi, kun todisteita alkaa löytyä Waldheimin mahdollisesta osallisuudesta yugoslavialaisten partisaanien joukkomurhaan. Maailman juutalaiskongressi haluaa Waldheimin kuvan poistettavan YK:n kunniaseinältä. Tapahtumia puidaan Yhdysvaltain kongressissa saakka. Taitavana julkisena esiintyjänä Waldheim pystyy kuitenkin johdattelemaan keskusteluja ajankohtaisohjelmissa ja julkisissa tilaisuuksissa ja pääsee kerta toisensa jälkeen kuin koira veräjästä. Tukea hän saa mm. liittokansleri Helmut Kohlilta. Lopulta Waldheim voittaa vaalit ja istuu presidenttikautensa loppuun kansainvälisistä boikoteista huolimatta. Kaduilla kansa jakautuu kahtia.

Jakautunut kansa ja totuutta väistelevä suuri johtaja, tämähän kuulostaa tutulta asetelmalta! On selvää miksi Beckermann on tarttunut juuri tähän aiheeseen. Yksi aikamme suurista hokemista on totuuden jälkeinen aika. Beckermannin tavaramerkiksi muodostuneen rauhallisen kertojaäänen lävistämä elokuva muistuttaa, että totuus on ollut politiikassa ennenkin liukuva käsite. Tai pikemminkin totuus on aina poliittisesti luotu eikä sillä ole välttämättä todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Toinen elokuvan suuri teema on Itävallan käsittelemättä jääneet sotakokemukset. Ennen miehitystä osa kansasta oli selkeästi Natsi-Saksan tai jopa maiden yhdistymisen puolella.

Ajan jälkeinen totuus

Nyt siihen kuuluisaan totuuden jälkeiseen aikaan eli nykypäivään! Alkuiltapäivästä nähty Nikolaus Geyrhalterin visuaalisesti upea The Border Fence pureutuu vuoden 2016 pakolaiskriisiin aikana Itävallassa käytyyn raja-aitakeskusteluun. Aitaa kaavailtiin Brennerin solaan, Italian ja Itävallan väliselle rajanylityspaikalle. Geyrhalter kiertää solaa ympäröivällä Tirolin alueella ja haastattelee sen asukkaita ja siirtotyöläisiä. Toiset ovat aidan puolesta, toiset vastaan. Poliittiset argumentit ovat tunteen kyllästämiä. Harva paikallisista kuitenkaan henkilökohtaisesti tuntee yhtään pakolaista tai on kohdannut erityisempiä ongelmia. Joku on saattanut nähdä pienen ryhmän ylittämässä peltoa. Silti sotilaita seisoskelee kaduilla ja televisioissa puhutaan maata ja itsenäisyyttä uhkaavasta kriisistä. Hienosti rajattujen kuvien taustalla EU-kansalaiset kiitävät autoillaan rajan yli ja takaisin. Esteenä on vain yhdeksän euron tullipuomimaksu.

Erityiseksi kriisimentaliteetin luonnissa muodostuu televisio. Uutiset ja ajankohtaisohjelmat ovat täynnä pakolaiskriisiä. Pelkoskenaarioita pitää yllä eritoten kansanpuolue ÖVP:n oveluudella kansleriksi noussut Sebastian Kurz. Täysin ilman kertovaa voiceoveria toimiva, pitkiin ja laajoihin kuviin erikoistunut Geyrhalter osoittaa television voiman nerokkaalla tavalla. Televisiot huutavat kotien olohuoneissa tai tienvarsikuppiloiden nurkissa. Kuin itsestään myös katsojan silmät kiinnittyvät televisiossa käytävään ajankohtaisohjelmaan eikä huoneita tai niissä oleskelevia ihmisiä tahdo huomata ollenkaan.

Elokuvassa Tirolin vauras maalaisväestö tekee työtä ja näyttää voivan hyvin. Alppimaisemat ovat tietysti upeita. Tulee tunne, etteivät television kriisipuhe ja näkymät oikein asetu samalle janalle. Samanlaiselta vaikuttaa myös kotimainen pakolais- tai islamkeskustelu: netti on väärällään keskusteluryhmiä, joissa valkoinen kantaväestö jakaa nettiartikkeleita ja huutaa toisilleen ilman että mukana on yhtään maahanmuuttajaa tai vaikkapa islamin piirissä elävää. Elävä ja monitahoinen elämä on jossain toisaalla.

Lopulta aitaa ei koskaan rakenneta. Myös rajan käsite jää häilymään. Se kun voi kulkea keskellä liikenneympyrää tai majatalon ruokasalin poikki.



Comments are closed.