DocPoint 2019: Sensuuriviranomaisen sakset


Keskiviikkona Kiasma-teatterissa esitettiin Sari Braithwaiten [CENSORED]. Australian sensuuriviranomaisten vuosina 1958-1971 poistamista elokuvasirpaleista kasattu kollaasielokuva ilahdutti itsekriittisellä otteellaan. Braithwaite törmäsi kansallisen elokuva-arkiston perälle jemmattuihin filminpätkiin sattumalta. Vaikka sensuurin ajan piti jo olla ohi, on kertovaa, että hän joutui työskentelemään muilta tutkijoilta piilossa, syrjäisessä katseluhuoneessa.

Elokuva alkaa kepeästi, katsoja voi nauraa sensuuriviranomaisten päätöksille. Mitä ihmeellistä on intohimoisessa suutelemisessa tai kännisessä Bob Dylanissa? Leikkauspöydälle jäi myös paljon kauneutta: sensuroimaton synnytyskuvaus, voimaantuneita naisia ja rodullistettuja. Elokuvaklippejä esitetään toisensa perään Munro Melanon eläytyvän jazzrockin säestyksellä. Näemme hirviöitä, kuolevia ihmisiä. Yhteenliimattuina sarjoina sensuroitujen otoksien teho kuitenkin moninkertaistuu. Ironinen suhtautumistapa alkaa murtua.

Braithwaite kertoo aluksi halunneensa vapauttaa piilotetut elokuvakohtaukset, mutta prosessin edetessä hänen omat epäilynsä materiaalia kohtaan kasvoivat. Hän näkee yhä enemmän yksipuolisisia sukupuolirooleja: miehet joko hakkaavat toisia miehiä tai ottavat iskuja stoalaisesti vastaan, naiset ovat seksiobjekteja, joiden kehoja katsellaan himokkaasti ja riepotellaan miten halutaan. Braithwaite alkaa tuntea olevansa rikoskumppani näille hirveille näyille. Katsojallekin herää omituinen sympatia sensuuriviranomaisia kohtaan.

Sensuurin kohteiksi joutuneet elokuvat ovat moninaisia, salakinojen b-elokuvia, mutta myös hollywood-hittejä ja eurooppalaisia taide-elokuvia. Klipeistä voi bongata tuttuja kasvoja: Robert Redford, Sean Connery, Burt Lancaster. Mutta mitä nämä banaalilla tavalla samankaltaiset kauheudet kertovat kulttuuristamme? Pääosin miesten ohjaamien elokuvien hirveydet ovat täynnä erilaisia maskuliinia fantasioita, kuvastoa, jossa minäkin kahdeksankymmentäluvulla syntyneenä olen kasvanut. Braithwaite kehottaakin katsojaa kriittiseen katsomistapaan: mitä minä oikein katson, kun katson elokuvia?

Usein dokumenttielokuvilla on eräänlainen sanaton vaade olla tiedostavia. Katsomme yhteiskunnallisia ongelmia moraalisesti yläpuolelta, niitä kauhistellaan ja tuomitaan. Braithwaiten elokuvassa katsojasta tuleekin osa materiaalin henkiinherätystä, osa ongelmaa. Tätä korostaa Braithwaiten rehellinen kommenttiraita, joka oikeastaan tekee elokuvasta niin hienon kuin se on. Ohjaaja jopa tunnustaa jättäneensä kauheimmat pätkät näyttämättä. Hänestä itsestäänkin tulee sensuuria harjoittava vallankäyttäjä.

 



Comments are closed.