DocPoint 2019: Metsäpolitiikkaa


Auton ikkunoissa vilisee tasalaatuista douglaskuusimetsää. Auto kaartaa, mutta näkymä pysyy samana. Jokainen puu on samanmittainen, istutettu tasamittaisin välein. Tasan neljäsataa puuta hehtaarilla. Tällainen on moderni metsä.

Docpoint 2019 alkaa kohdallani täysosumalla. Elokuvan tärkeyden voi aistia heti ensimmäisistä kuvista lähtien.

François-Xavier Drouetin Time of Forestsilla on selkeä missio: se aikoo kyseenalaistaa modernin metsäteollisuuden avohakkuut ja metsäpolitiikan. Ranskan Limousinin, Vosgesin ja Morvanin alueilla kuvatussa elokuvassa kuljetaan erilaissa metsätyypeissä kuunnellen useita metsäalan asiantuntijoita: metsän omistajia, metsäkoneyrittäjiä, valtion metsänhoitajia, avohakkuita vastustavia kansalaisjärjestöjen edustajia, sahayrittäjiä. Raskaasta asiasta huolimatta elokuva ei missään vaiheessa tylsistytä, siitä pitää huolen huolellinen kuvaus ja dynaamisesti rytmitetty leikkaus.

Puita geometrisissä riveissä. Ei linnun lintua missään. Ei aluskasvullisuutta tai vanhoja juurakkoja, jotka sitoisivat vettä ja ravinteita maaperään. Täytyy lannoittaa. Kaikki vieraslajit tuhotaan. Metsä hakataan nuorena, noin neljäkymmentä vuotiaana, sillä sitä vanhempi puu menettää arvoaan. Hirviömäiset metsäkoneet saapuvat ja silppuavat metsän uskomattoman fleksiibeleillä raajoillaan. Mitään ei jätetä pystyyn. Tukkirekat hakevat rungot ja kuljettavat valtaville sahoille Saksaan tai Itävaltaan. Kaikki jäljelle jäävä kasvusto revitään maasta irti, siitä tehdään ”100 prosenttisesti ekologista” biohaketta. Uusi metsä istutetaan.

Kuulostaako tämä luonnolliselta? Vai tuleeko mieleen pikemminkin jokin tehdasmainen? Kaikki ranskalaisessa ”villimetsässä” käyneet tietävät sen puiden ja kasvien valtavan kirjon. Elokuvassa väitetään Ranskan luonnontilaisissa metsissä olevana noin neljäkymmentäseitsämän erilaista puulajia. Nyt ne on syrjäyttänyt yksi pohjois-amerikkalainen tuontilaji. Tässä lienee elokuvan ydinkysymys: mitä tapahtuu luontosuhteelleemme uusliberalistisen voitonmaksimoinnin maailmassa? Onko ihme, että vieraannumme luonnosta, jos voimme käsittää sen ainoastaan tuotantolaitoksena?

Suomessa meillä ei ole varaa paukutella henkseleitä. Elokuvassa haastateltu sahamoguli puhuu suoranaisesta taloudellisesta sodasta pohjoismaisia metsäyhtiöitä vastaan. Suurin osa suomalaisesta metsästä onkin talousmetsää, usein tasakasvatettua metsää kuten Drouetin elokuvan monotoniset puupellot. Välillä kaatuu vahingossa suojeltuja ikimetsiäkin. Tämä on helppo todeta matkailemalla Suomessa: ”oikeaa luontoa” löytää vain kansallispuistoista ja kaavoitettujen alueiden väliin jääneiltä joutomailta.

Toivoa kuitenkin on. Monet Ranskan valtion metsänhoitajista suhtautuvat kriittisesti toteutettavaan metsäpolitiikkaan. Häviäjiä hintakilpailussa ovat etenkin tuotantoketjun työntekijät: piensahojen omistajat ja metsäkoneyrittäjät, jotka joutuvat työskentelemään valtavia määriä saadakseen kalliit, lainalla ostetut koneensa kannattamaan. Elokuvan mieleenpainuvin kohtaus sijoittuukin metsäkoneen äänieristettyyn ohjaamoon, jossa irtimyllättävä metsä jää siististi pleksilasin taakse.

Elokuvassa haastatellaan myös metsän luonnolliseen uudistumiseen ja jatkuvaan kasvuun uskovia metsänomistajia. Ero avohakkuuseen tähtäävään tasakasvatukseen havainnollistetaan sekä elävällä ääniraidalla että visuaalisesti: monimuotoinen metsä on kuvissa rehevää, kirkkaan vihreää, polveilevaa, valoisaa. Linnut laulavat, pusikossa piileksii peuran vasa. Elokuva päättyy kuviin muhkuraisista puuvanhuksista, kenties satavuotiaista tai vanhemmista. Vielä on sellaisiakin jossain, piilossa ja turvassa.

Time of the Forests on elokuva, jonka Ylen soisi lähettävän parhaaseen mahdolliseen katseluaikaan.



Comments are closed.