DocPoint 2018: Unelmista ja siitä, mikä on tärkeää


Mikä on sinulle tärkeää? Mitä kohti juokset? Mistä joudut luopumaan elääksesi edes pientä osaa unelmastasi todeksi? Ja milloin on aika luovuttaa? Näitä kysymyksiä jäin miettimään viimeisten DocPoint-festivaalin näytösten jälkeen.

Lisa Wilsonin ohjaama The Departure (2017) kertoo buddhalaisesta munkista, Ittetsu Nemotosta, joka järjestää itsemurhaa harkitseville lähtöseremonioita. Seremoniallisten retriittien perimmäisenä tarkoituksena on kaivaa osallistujista halu elää – oli syy sitten toinen perheenjäsen tai vaikkapa halu nähdä maailmaa. Retriittiin osallistujat kirjoittavat ensimmäisessä harjoituksessa kolme tärkeintä asiaa paperilapulle ja sen jälkeen kolme asiaa, jota haluaisi elämässään vielä saavuttaa. Paperit rutistuvat yksi toisensa jälkeen lattialle. Kuolema on luopumista. Lopullisesti ja kaikesta. Retriitti päättyy pimeään huoneeseen, jossa osallistujat makaavat kasvot peitettynä, ja josta he harjoituksen loppuessa saavat ikäänkin toisen mahdollisuuden elämään.

Kivisen nuoruuden polun kulkenut Ittetsu löysi elämälleen merkityksen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Kun lehti-ilmoituksessa etsittiin munkkia luostariin, tarttui Ittetsu tilaisuuteen. Syitä halulle auttaa itsemurhakandidaatteja löytyy ainakin osin Ittetsun omasta historiasta, halusta ymmärtää omassa elämässä viimeiseen ratkaisuun päätyneiden läheisten sielunmaisemaa – saada vastauksia vastaamattomaan kysymykseen “Miksi?”.

Samalla Ittetsu maksaa kovaa hintaa laupeuden työstään. Alati soiva puhelin ja apua kaipaavat käyvät jo munkin terveyden päälle. Hetkellistä irtaantumista Ittetsu hakee alkoholista ja illoista tanssien. Sydän reistailee eikä aikaa jää tärkeimmälle – omalle perheelle ja pienelle Teppei-pojalle.

Sairaalassa valinnat ja elämän rajallisuus tulevat konkreettisesti vastaan. On tehtävä valintoja ja löydettävä kompromissi. Näiden kysymysten äärelle pakottavat lopulta niin äiti, vaimo kuin lääkärikin. Kun Ittetsu rutistaa kanji-merkeillä kirjotetun sanan, poikani, muiden osallistujien kanssa työpajassaan, näkyy muuten ilmeettömillä kasvoilla hillitty suru. Illalla hän silittää hiljaa nukkuvan poikansa päätä.

Dokumentti ei sorru tunnesyövereissä kierimiseen, vaan kulkee mukana ja tallentaa todellisuutta. Kaikkiin suruihin ei löydy vastausta. Tarkoituksellisen hillitystä otteesta huolimatta pala nousee kurkkuun monta kertaa.

Tarina kulkee verkkaisesti eteenpäin. Dokumentin tempo ja rakenteen tietty syklisyys tuovat mieleen palkitun korealaisohjaaja Kim Ki-Dukin Viisi vuodenaikaa. Se pureutuu myös samaan kärsimyksen tematiikkaan. Kärsimykselle ei varsinaisesti löydy syytä, se on vain hyväksyttävä osana elämää. Parhaassa tapauksessa siitä voi oppia. Jää nähtäväksi, löytääkö Ittetsu oman viidennen vuodenaikansa: sovituksen ja sitä kautta vapautumisen.

Siinä missä The Departure etsii vastuksia sille, mikä elämässä on tärkeää ja minkä vuoksi elää, pureutuu Ross Whitakerin dokumentti kompromisseihin, joita unelmat suurimmalta osalta meistä vaativat. Between Land and Sea (2017) kertoo irlantilaisesta pikkukaupungista ja sen surffausyhteisöstä. Irlanti tuskin on, ainakaan skenen ulkopuolisille, maa, jonka yhdistää vaahtopäiden kainalossa liitäviin ja täydellistä aaltoa metsästäviin surffaajiin. Valkokankaalla sinisenä siintävän meren aallokko saa asiaan vihkiytymättömäänkin vakuuttuneeksi Lahinchin houkuttelevuudesta.

Rossin dokumentin päähenkilöille unelma ja syy elää on löytynyt. Tarina ei kuitenkaan päädy siihen. Unelmat vaativat kompromissinsa niin täydellistä aaltoa metsästäviltä kuin heidän puolisoiltaankin. Whitakerin dokumentti pohtii maa ja meri -metaforansa kautta sitä välitilaa, jossa unelmiaan todeksi elävät tekevät valintojaan. Maalla odottaa pienen tuppukylän todellisuus, mutainen pelto ja velvollisuudet. Myrskyt ja huono sää tekevät loven kausityöläisen leipään. Todellisuus piirtyy kontrastina taustalla välkkyvään mereen, vapauteen ja nuoruuteen. Kuinka mutaisen maan ja sinisen vapauden välille voi rakentaa sillan?

Vaikka dokumentin päähenkilöiden tarinat tarjoavat kiinnostavia näkemyksiä, on pääosassa silti Atlantin valtameri ja kallioihin iskevät aallot.

Kamera hellii meren voimaa. Se tarjoilee kauniita maisemapaloja niin kohti taivasta piirtyvistä jyrkänteistä, kirkkaista ja kuulaista päivistä kuin raivoavista vaahtopäistä, joita kamera seuraa, kuvan hidastuen välillä nautinnollisesti. Vyöryvien aaltojen päällä on vain hetki aikaa pohtia pelkoja: mitä on olla hetken lähellä kuolemaa, tasapainoilla täydellisen onnistumisen ja kivuliaan epäonnistumisen välillä? Tunne välittyy kuvallisena niin voimakkaasti, että loppuunmyydyn näytöksen yleisö vetää henkeä syvään myötätunnosta, kun aalto paiskaa surffaajan voimalla alleen.

Kun perhe ja velvollisuudet kurottavat käsiään maalta päin, jää meren pauhu aina pienempään osaan. Dokumentin surffaajat, kaikki miehiä, yrittävät parhaansa. Puolisot ja kumppanit, yhtä lukuun ottamatta, loistavat poissaolollaan.

Jään miettimään asetelman maskuliinisuutta ja missä määrin se heijastaa todellisuutta. Onko elämä laineilla miehisen vapauden huipentuma, jossa naiset jäävät statistin osaan? En usko, että tämä oli dokumentin tarkoituksena, mutta hieman yksipuolisen kuvan se antaa.

Lähellä rantaa voi kuitenkin pitää kiinni pienistä unelmista ja siitä vapaudesta, mikä elämä surffilaudan päällä tarjoaa. Meri antaa ja ottaa. Mutta kun aurinko paistaa ja Lanichin rannat kuhisevat elämää, on helppo hymyillä.

Merkitystä etsiville Between Land and Sea on lopulta lohdullisempi kuin The Departure. Onnellisuuden välitila, vaikka kapeakin, on mahdollista löytää.

 

The Departure

Between Land and Sea



Comments are closed.