DocPoint 2017: Sota on bisnes


“Our military strength will be questioned by no one, but neither will our dedication to peace” – Donald J. Trump.

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat ei ole sotinut seuraavina vuosina: 1976-1978, 1997 ja 2000. Siinä sitä on mallikelpoista rauhalle omistautumista.

Donald Trumpin presidenttiyden myötä amerikkalainen valtamedia on tiiviimmin harrastanut faktojen tsekkausta siinä mielessä, että hallinnon yksittäisten lausontojen paikkansa pitävyyttä tarkastellaan kriittisesti. Harvemmin isot mediat kuitenkaan tarttuvat yllä olevan kaltaiseen, järjestelmään ja kulttuuriin leivottuun paskapuheeseen.

Fred Peabodyn dokumentti All Governments Lie: Truth, Deception, and the Spirit of I.F. Stone (2016) ottaa pitkän nimensä etuosan lopussa mainittavalta toimittajalta I. F. Stonelta, jonka kuuluisiin fraaseihin lukeutuu ”kaikki hallinnon valehtelevat”. Dokumentti on eräänlainen johdatus medialukutaitoon ja viruvan tutkivan journalismin esittelykierros.

Richard ”Watergate” Nixon ja George W. “Irakin joukkotuhoaseet” Bush ovat ne räikeimmät esimerkit Yhdysvaltojen presidenteistä, jotka ovat syöttäneet kansalle palturia saadakseen haluamansa. Dokumentti kuitenkin osoittaa, ettei valehtelu ole näiden republikaanipuolueen mätäpaiseiden yksinoikeus.

Peabody kumartaa riippumattomien journalistien suuntaan samalla pyllistäen isojen mediaimperiumin, kuten Washington Postin ja CNN:n suuntaan. Sisältöä on pirusti ja välillä mennään sellaisella pikakelauksella, että käteen ei jää yhtään mitään. Esimerkiksi The New York Timesin ja muiden Yhdysvaltojen niin sanottujen laatumedioiden Irak-sodan rummutus nähdään vakavana rikkeenä, joka ei kuitenkaan ansaitse minuuttia enempää ruutuaikaa.

Dokkari tiputtelee toistuvasti nimiä, jotka Peabodyn mukaan yhä pitävät kiinni peräänantamattomuudesta ja journalistisesta integriteetistä. Sellaiset journot kuin Glenn Greenwald, Chris Hedges ja Matt Taibbi toki ansaitsevat tulla listatuksi aina kuin mahdollista, mutta ironisesti heidät nostetaan esille dokumentissa, joka on juuri sellaista pintapuolista jauhamista, jota nämä toimittajat vastustavat.

Toinen luetteloinnin ongelma on kaiken maailman michael moorejen ja cenk uygurifien glorifiointi. Kummallakin on ansionsa, mutta oli kyse sitten Mooren ristiretkistä tai Uygurin The Young Turks -showsta, niin en yhdistä termiä laatujournalismi näiden viihdyttävien moottoriturpien touhuun.

Sen sijaan Johan Grimonprezin belgialaistanskalainen dokumentti Shadow World (2016) on astetta kipakampi viilto totuuden, oikeuden ja amerikkalaisen elämäntavan kilven alle. Osa puhuvista päistä on samoja kuin All Goverments Lie’ssa, mutta kysymällä tähdätymmin, saa Grimonprez haastateltavistaan irti seikkaperäisempiä ja mielenkiintoisempia vastauksia. Siksi se on myös kertaluokkaa vaikuttavampi puheenvuoro laatujournalismin puolesta.

Länsimaiset valtionpäämiehet puhuvat rauhan puolesta, mutta samalla muun muassa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja piskuinen Suomi kilpailevat oikeuksista postittaa mekaanista tappokoneistoa enemmän tai vähemmän epäilyttäville toimijoille. Dokumentissa aseteollisuus esitetään korruption mestarina, jonka kauppamiehille presidentin tai pääministerin virkavala on sama kuin työsopimuksen allekirjoittaminen.

Aseiden myynti tyrannihallinnoille on jo sinällään karmeaa, mutta peli muuttuu pelottavammaksi, kun esitetään, että sotia käydään siitä yksinkertaisesta syystä, että pommipajatso on tappavan tuottoisaa bisnestä. Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat, maailman suurin sotatalous, tarvitsi uuden vihollisen perustellakseen valtaisan armeijansa ylläpidon. Ja mikäpä olisikaan täydellisempi maalitaulu kuin valtioiden rajoista vähät välittävä, konfliktien myötä levittäytyvä terrorismi, tuo sodankäynnin ikiliikkuja. Ja kauppa käy.

Samaan tapaan kuin All Goverments Lie’lla, niin myös Shadow Worldilla on siinä suhteessa helppo tehtävä, että sen lähtökohta ei ole kovinkaan kiistanalainen. Lukuisat artikkelit ja tutkimukset ovat varsin aukottomasti todistaneet, että aseteollisuuden toiminta on mätää. Toisinaan Shadow World keskittyykin niiden ihmisten tarinoihin, jotka ovat työnteollaan paljastaneet pyssykauppojen todellisen luonteen. Itsetuhoisimmat ja samalla hupaisimmat kommentit on kuitenkin varattu saudiprinssille, jonka lausunnoista hohkaa läpi se, ettei hän saata uskoa, kuinka sinisilmäisiä länsimaissa ollaan ylemmän tason hallinnon toimille.



Leave a Reply