DocPoint 2017: Internet


Werner Herzogin matka ihmemaa internettiin kertoo enemmän tekijästään kuin kohteestaan. Vaikka murtaen englantia murjovan saksalaisen ansiot dokumentaristina ovat kiistattomat, paistaa Lo and Behold, Reveries of the Connected Worldista (2016) Herzogin tietämättömyys aihettaan kohtaan. Ammattitaito tekee tulosta, mutta dokumentti on pikemminkin senioreille suunnattu johdatus nettiin kuin aiheesta mitään uutta paljastava reportaasi.

Haastateltavina on nippu internetin historian ja nykyisyyden isoja nimiä, mikä on sekä etu että haitta. Esiintyminen on varmaa ja tarinat tarkasti ja hauskasti artikuloituja, mutta samaan aikaan näiden kaikkien vuosien jälkeen heidän mielestään on vaikea nyhtää mitään uutta. Osaltaan kiinnostavimpia kasvoja ovatkin internetin saatanaan yhdistävä perheenäiti ja mielenterveysongelmaksi diagnosoitavasta sähköyliherkkyydestä kärsivät digipakolaiset. Heidän suodattamattomat näkemyksensä osoittavat kiehtovaa muutospelkoa.

Vaikka Herzogin viimeiset kuvat haikailevatkin digittömän maailman autuuteen, ei ohjaajaa voi mollata jääräpäiseksi vanhaksi ukoksi. Toisinaan Herzogin äänessä on kuultavissa sellaista lapsenomaista innokkuutta, jota ei voi kuin ihailla. Dokumentti ansioituu myös netin lieveilmiöiden, kuten peliriippuvuuden, käsittelyssä ilman demonisointia – netin addiktoivuudesta ei tehdä erityislaatuista.

Yksi dokumentin anekdooteista nousee muiden yläpuolelle. Tulevaisuusvisiot rakentuvat nykyteknologian päälle – netti leviää kaikkialle jääkaapeista ihmisiin. Samaan tapaan suurin osa vanhoista tieteistarinoista jätti ennustamatta sen, mitä ei vielä tunnettu eli internetin. Yhtä lailla meille nyt niin selvästi piirtyvä digitulevaisuus voi romuttua uuden, nettiäkin mullistavamman teknologian kehittämisen myötä.

Jos Lo and Behold, Reveries of the Connected World on joko pintapuolista ja siksi laiskaa journalismia tai vähintäänkin kunnianhimossaan rajattua, niin Down the Deep, Dark Web (2016) edustaa monellakin tapaa sen vastakohtaa.

Duki Drorin ja Tzachi Schiffin dokumentin etu on sen aihepiirin suppeus. Se ei yritä ahmaista koko nettiä kerralla, vaan kirjaimellisesti keskittyy sen yhteen, usein pimeäksi tulkittiin nurkkaukseen. Vaatimattomasta tunnin kestostaan huolimatta dokumentti toimii oivana esittelynä darknetin syövereihin ja johdattelee valtavirrasta sivussa olevaan keskusteluun yksityisyyden ja turvallisuuden välisesti digitaalisesta köydenvedosta.

Myös niin sanottujen demokraattisten hallintojen laajamittainen vakoilu on toki Snowdenin paljastusten ja terrorismin vastaisen sodan myötä ollut jo pitkään iltauutiskamaa, mutta Down the Deep, Dark Web vie keskustelua kujille, joissa iltauutisten kamerat eivät vaivaudu vierailemaan.

Anonyymi kommunikaatio ei tarkoita vain mahdollisuutta terrorismiin ja ase- sekä huumekauppaan, vaan myös vapauteen, demokratiaan ja oikeuteen olla oma itsensä – myös silloin kun se on valtion ihmisoikeuksia rikkovan lainsäädön mukaan väärin. Darknet onkin tänä päivänä yhä useammille ennen kaikkea turvapaikka, keino paeta hallinnon ja vanhempien kaltaisia alistajia. Eikä Darknetkään mikään valloittamatonta kaupunki ole, mistä osoituksena kauppapaikka Silk Roadin vastoinkäymiset.

Elokuvallisesti tarkasteltuna Drorin ja Schiffin teos on hätäinen, repalainen ja ehdottoman kotikutoinen. Valaistus ja kuvien asettelu ovat kaukana Herzogin sliipatusta esillepanosta, mutta siinä myös lepää sen vahvuus. Gonzo-henki halveksii vakiintuneiden auktoriteettien kuulemista ja lopputuloksessa on darketin henkeä mukaillen röyhkeää vaihtoehtoisuutta ja vakiintuneen narratiivin haastamista.



Leave a Reply