Berlinale 2020: Arvostuksen karhunpaini


Uuden festivaalijohdon Mariette Rissenbeekin ja Carlo Chatrianin alaisuudessa 70-vuotisjuhlavuottaan viettänyt Berlin Internationale Filmfestspiele eli Berlinale tarjosi kansainvälisen kattauksen kokeellista, taiteellista sekä valtavirtaa edustavia nykyelokuvia maailmalta.

Berliinin sydämen festivaalikeskuksessa Potsdamer Platzilla sekä eri kaupunginosien teattereissa ja elokuvapalatseissa esitettiin helmikuun viimeisen puolentoista viikon aikana lähes 400 elokuvaa. Mukaan kilpasarjaan sekä muihin esityssarjoihin, kuten Special, Encounters, Panorama ja Generation mahtui siis useita kiinnostavasti toteutettuja tarinoita, yllättäviä indie-elokuvia sekä pienimuotoisia pettymyksiäkin.

The Woman Who Ran (Domangchin yeoja, 2020)
The Woman Who Ran (Domangchin yeoja, 2020)

Kilpasarjassa 18 elokuvaa kisasi arvostetuimmasta pääpalkinnosta kultaisesta karhusta. Yksi niistä oli Etelä-Korean Hong Sang-soon minimalistinen näyttelijöiden keskusteluihin zoomauksen avulla syventyvä naiselokuva The Woman Who Ran (Domangchin yeoja, 2020). Elokuva oli piristävä katsaus keskiluokkaisen boheemien naisten elämään, ystävyyteen ja parisuhteisiin sekä niistä irtautumisen vaikeuteen. Vaihteeksi miehistä tehtiin lähinnä koomisia sivuhahmoja heidän ollessa milloin ärsyyntyneitä kissoista kuin naisten itsenäisyydestäkin. Sang-soon henkilökohtaista tyyliä ja teemoja mukaan ujuttava ohjaus ansaitsi hänelle festivaalin hopeisen karhun.

Taiwanilaisen Tsai Ming-liangin Days (Rizi, 2020) kiinnitti taas huomion staattisen pitkillä otoksillaan kahden erilaisen miehen päivärutiineihin ja heidän välilleen muodostuvaan rakkauteen. Komedian pistoista huolimatta elokuva vaati katsojiltaan äärimmäistä pitkäjänteisyyttä ja tekstittämättömän dialogin sijaan viipyilevään kuvakerrontaan luottamista. Ympäristöään ja ihmisiä sen osana tarkasti havainnoiva teos kurkisti taiwanilaisen kulttuurin eri puoliin aina ruuanlaitosta akupunktioon.

Pitkiä kohtauksia tehokeinona käytti myös lähes dokumentaariselle havainnoinnin perustalle rakentunut fiktioelokuva DAU. Natasha (2020). Elokuva kuului osaksi Lev Landaun elämäkertaelokuvan pohjalta kasvanutta ja usean vuoden ajan jatkunutta Neuvostoliitossa elämistä 1930–1960-luvuilla simuloinutta taide- ja antropologiaprojekti DAU:ta. Steve Rose avaa projektin taustoja kattavasti Guardianin artikkelissaan. DAU. Natasha seuraa samannimisen päähenkilönsä Neuvostoliittolaisen tutkimuslaitoksen kahvilatyöntekijän elämää ja ihmissuhteita kommunistisen valvontayhteiskunnan alaisuudessa.

DAU. Natasha (2020)
DAU. Natasha (2020)

Katkeamatta jatkuvat provosoivat kohtaukset alkoholin täyteisistä juhlista, graafiseen seksiin ja kuulustelun seksuaaliseen väkivaltaan aiheuttivat elokuvajuhlayleisön joukossa kohua, uloskävelyjä sekä tuomitsevia kannanottoja. DAU-projektia ja sen johtajaa Ilya Khrzhanovskiya onkin syytetty vallanväärinkäytöstä suhteessa siihen osallistuneisiin näyttelijöihin. Elokuvassa onkin vaikea erottaa toisiinsa sekoittuvaa todellisuuden havainnointia ja käsikirjoitettua jaksoja, mikä sai epäilemään esiintyjien hyväksikäyttöä sekä naisiin kohdistuvan väkivallan estetisointia.

Kiistanalaisuudestaan huolimtatta täysin omanlaisensa historiallinen elokuva pyrki välittämään kommunistisessa yhteiskunnassa elämisen eri puolet päähenkilönsä kokemusten kuvaamisen kautta. DAU. Natasha koostettiin saksalaisen Jürgen Jürgesin kuvaamasta lähes 700 tuntia käsittävästä materiaalista, josta tehdään useita elokuvia, tv-sarjoja sekä taideinstallaatioita. Jürgesin vaikuttava kameratyö ansaitsi hänelle palkinnon taiteellisesta saavutuksesta.

Toinen kommunistisen hallinnon alla elämisen vaikeudesta kertova elokuva oli ohjaaja Agniezka Hollandin uusin Itä-Euroopan historiaa kuvaava elämäkerta Charlatan (2020). Väljästi tšekkiläisen herbalisti ja parantaja Jan Mikolášekin 1950-luvun oikeudenkäyntiin pohjautuva historiallinen draama luotti hänet eksentrisenä humanistina esittävän Ivan Trojanin roolisuoritukseen ja tarkasti rekonstruoituun ajankuvaan. Kiehtovasta historiallisesta henkilöstä, joka analysoi virtsanäytteistä suurten kansanjoukkojen terveydentilaa 1900-luvun alkupuoliskolla kerrotaan kuitenkin perinteisesti oikeudenkäynnin aiheuttamien vaikeuksien ja takaumien kautta.

Never Rarely Sometimes Always (2020)
Never Rarely Sometimes Always (2020)

Amerikkalaisen indie-elokuvan ulkoinen malliesimerkki Eliza Hittman ohjaama Never Rarely Sometimes Always (2020) koukutti katsojat yksinkertaisen koskettavalla ja ajoittain myös musertavalla tarinalla teiniabortista sekä sen toteuttamisen aiheuttamasta käytännöllisestä ja henkisestä vaikeudesta. Välittömyyttä henkivä elokuva Autumnin (Sidney Flanigan) ja hänen serkkunsa Skylarin (Talia Ryder) matkasta Pennsylvanian pikkukaupungista New Yorkiin aborttiklinikalle asetti vastakkain sukupolvet sekä Yhdysvaltojen eri alueilta tulevien ihmisten identiteetit. Sundancesta lähtöisin oleva elokuva kuului Berlinalen yleisön suosikkeihin heidän ihastuessa sen nuorten pääosanesittäjien vahvaan näyttelyyn. Paljon positiivista keskustelua herättänyt elokuva palkittiinkin Juryn palkinnolla.

Pääpalkinnon kultaisen karhun Jeremy Ironsin johtama International Jury, johon kuului muun muassa ranskalainen näyttelijä Bérénice Bejo ja brasilialaisen Bacuraun (2019) ohjannut Kleber Mendonça Filho, päätyi antamaan kantaaottavasti iranilaisen Mohammad Rasoulofin maan despootista yhteiskuntajärjestystä ja kuolemanrangaistusta kommentoivalle elokuvalle There Is No Evil (Sheytan vojud nadarad, 2020).

Berlinalen useita genrejä sekä eri vaiheissa olevien ohjaajien teoksia käsittävästä elokuvatarjonnasta löytyi jokaiselle katsojalle jotain. Euroopan suurimpana yleisölle avoimena elokuvafestivaalina Berlinale ei ole menettänyt merkittävyyttään lähes kaikki näytöksensä loppuunmyyneiden katsojiensa silmissä, vaikka ohjelmiston taiteellista suuntaa etsitäänkin paikoin laajoin ja heiluvin kameran liikkein.

 

 



Comments are closed.