Perjantai 12.6.

Päivän ehdottomaksi kohokohdaksi, ehkä koko elokuvajuhlien kulminaatiopisteeksi muodostui mykkäelokuvaesitys Chaplinin Kultakuumeesta, jota JP ehtikin omassa blogitekstissään hehkuttamaan. Elokuvatelttaan mahtuu virallisesti 700 katsojaa, mutta luulenpa että tässä kohdassa teltta tungettiin niin täyteen porukkaa kuin mahdollista. Esityksen jälkeen ihmismeri ponnahti kuin taikaiskusta seisomaan osoittaakseen suosiotaan Chaplinille, Oulun sinfoniaorkesterille ja ainutlaatuiselle kokemukselle ylipäätään.

Olin jälleen iltavuorossa. Itse asiassa vuoroni oli alkanut jo Kultakuumeen aikana, mutta olin onnistunut saamaan paikkaajan elokuvan ajaksi. Poistun teltasta ja saankin heti auton avaimet kouraan. Ensimmäisenä kyytiin nousee kutsuvieraita sekä Peter von Bagh, joka hänkin oli erittäin vaikuttunut ainutlaatuisesta esityksestä. Matkalla Porttikosken VIP-tilaisuuteen juttelemme lyhyesti äskeisen innoittamana elokuvan esityksellisyydestä. Siitä kuinka elokuva voi parhaimmillaan katsojia yhdistävä kokonaisvaltainen kokemus eikä pelkästään kuvaruudulle jämähtävä yksisuuntainen ja kuollut sähköhäiriö.

Lauantai 13.6.

Aamukeskustelussa on tarjolla herkkuja: kazakstanilainen Sergei Dvortsevoi ja Iranin virtuoosimainen naisohjaaja Samira Makhmalbaf. Ensimmäiseltä näkemäni dokumentti Highway sekä tilaisuudessa esitetyt näytteet Paradise-dokkarista vakuuttavat minut hypnoottisen energisillä kohtauksillaan. Mies kertoo mm. kokemuksistaan neuvostoaikaisessa elokuvakoulussa ja siiten, miten hän on omien töidensä osalta joutunut taistelemaan lähes diktatorista valtaa pitävää eisensteinilaista koulukuntaa vastaan. Makhmalbafilta näkemäni teokset Liitutaulut ja Two legged horse ovat ilmiömäisen hyviä. Varsinkin jälkimmäinen, kahden eri kastiin kuuluvan lapsen kieroutuneesta ystävyydestä pistää sanattomaksi. Makhmalbaf kertoo Iranin todellisuudesta kumpuavia tarinoitaan uskomattomalla rehellisyydellä. Vaikka nuo tarinat ovat fiktiota, tuntuvat ne silti olevan kertojilleen todellisinta totta.

Iltapäivällä on jälleen töitä luvassa. Heitän ryhmän kutsuvieraita Rovaniemelle aloittamaan kotimatkaansa. Takaisin Sodankylään matkatessani keksin, että ajotehtävät ovat tämän vuoron jälkeen loppumassa. Soitan JP:lle ja sovin hänen kanssaan illan toimenpiteistä. Kolmikkomme valmistautuu nauttimaan festivaaleista niin kuin kuuluukin: elokuvia katsellen ja niiden välissä itseään baariteltan ja grillikojujen herkuilla vahvistaen.

Ilta muuttuu yöksi. Agendalla mm. Makhmalbafia, Akinia ja Boormania sekä ravintopuolella porolihakebabia ja paistettuja kemijärveläisiä muikkuja. Aamuyöstä valvontakopille on tuotu VIP-tilaisuudesta ylijäänyttä gourmet-sapuskaa. Siianmätiä, smetanaa, suolakurkkua, sipulia ja karhupateeta. On hyvää, voi että.

Sunnuntai 14.6.

Pohjolan Sanomien humalainen valokuvaaja Seppo tökkää minua kyynärpäällä. Havahdun siihen todellisuuteen, että Lapinsuun valkokankaalla pyörivät Point blankin lopputekstit. Aamuviideltä alkanut uusintaesitys, jonne Sepon olin jallupulloa heilutellen houkutellut on mennyt minulta tyylikkäästi ohi. Samanaikaisesti väsyttää, harmittaa ja naurattaa. Poistumme äänettömästi salista ja lähdemme omiin suuntiimme sammumaan.

Seuraava havahtuminen tapahtuu klo 11.30. Olen missannut ensimmäiset puolitoista tuntia Fatih Akinin kaksituntisesta keskustelusta. Ei hyvin mene meikäläisellä. Lisäksi viimeinen, onneksi autoton, työvuoro alkaa puolen tunnin kuluttua. Edelleen väsyttää ja harmittaa. Lisäksi hieman jopa vituttaa. Pesen hampaani ja menen kanttiiniin syömään aamiaisen eli lounaan. Lähtiessäni majoituksenpurkukeikalle Kesähotelliin törmään Pascaliin, joka on juuri tullut Akinin keskustelusta. Kerron onnettomasta suorituksestani Point blankin ja keskustelun suhteen. Pascalia huvittaa. Niin itse asiassa minuakin.

Töiden aikana kuljetuspäällikkö soittaa ja kysyy, olenko huomenna käytettävissä. Hevré Dumont pitäisi viedä Rovaniemen lentoasemalle. Kaikki tekevät lähtöä: vieraat, katsojat jopa talkoolaiset. Sodankylän elokuvajuhlat tekevät loppuaan ja kaikki on häviämässä kuin akanat tuuleen. Lisäksi VR:n maanantaina alkava lakko hoputtaa monia lähtemään sillä aikaisemmalla junalla. Sodankylä alkaa muistuttaa aavekaupunkia, josta kaikki pakenevat. Harmaassa iltapäivässä vihmoo hieman vettä.

Hyvät naiset ja herrat, Sodankylän elokuvajuhlat vuosimallia 2009 lähenevät loppuaan. Kitisenrannan koulua ympäristöineen valmistaudutaan vähitellen purkamaan. JP tekee jo matkaa etelään. Tänään ovat viimeiset näytökset, joista itse aion (tällä kertaa alusta loppuun) katsoa Boormanin uusintanäytökset Deliverancesta ja Smaragdimetsästä. Huomenna luvassa talkooväelle suunnattu karonkkajuhla, jonne Pascalin kanssa olemme jäämässä. Sen jälkeen tiistaina alkaakin tämän tarinan viimeinen luku: roadtrip takaisin etelään, Turkuun, Düsseldorfiin ja vähitellen arkeen. Sankarimme kulkevat kohti auringonlaskua. Etelässä se vielä kaiketi laskee. Aurinko.

Torstai 11.6.

Kuskien keskuudessa aamuvuorot ovat halutuimpia. Näin jää eniten aikaa katsella elokuvia sekä hoippua festaritunnelmissa. Päätän asennoitua työvuoroihin kuten Pariisissa käyskentelyyn: lakkaan taistelemasta vastaan ja alan nauttia siitä mitä eteen sattuu tulemaan.

Teen siis pääsääntöisesti iltapäivä- ja yövuoroja. Tämän aikataulutuksen ehdottomana etuna on se, että pääsen osallistumaan päävieraiden kanssa käytyihin ja Peter von Baghin johtamiin aamukeskusteluihin. Ensimmäisenä vuorossa on ranskalainen ohjaaja Robert Guédiguian. Vaikka kaksituntiseksi venähtävä tilaisuus alkaakin paikoittain puuduttaa, virittää se mukavasti marseillelaiseen tunnelmaan. Suuntaankin seuraavaksi katsomaan samaisen tekijän elokuvan La ville et tranquille Lapinsuun elokuvateatteriin. Teatterin kahviosta saan neuvoteltua itselleni kupin kahvia saliin mukaan. Teos on väkevin kuvin rakennettu mosaiikki erilaisista peloista eteläeurooppalaisessa maisemassa. Keskustelu ja elokuva yhdistettynä muodostavat kuitenkin sen verran tyhjentävän paketin, että ranskalaisen elokuvan kiintiö tulee täyteen.

Ennen työvuoron alkua pääsen Fatih Akinin Sodankylässä esitettävän tuotannon kimppuun. Miehen saapuminen elokuvajuhlille on sekä minulle että Pascalille miellyttävä yllätys. Cannesissa palkittu Taivaan reunalla tuli Ranskassa esitykseen samaan aikaan kun tutustuimme Nantesissa. Turkkilaistaustaisen Akinin elokuvien uuden eurooppalaisen identiteetin teemoihin meillä oli paljonkin kosketuspintaa. Suomalaisen ja korealaistaustaisen saksalaisen yhteinen kieli napapiirin kylmemmällä puolella voi nimittäin olla ranska.

Solino on ensimmäinen elokuva, jonka Akin teki yhdessä, myöskin Sodankylään saapuneen, hovikuvaajansa Rainer Klausmannin kanssa. Tarinan keskiössä on kahden kulttuurin puristuksessa elävä italialainen perhe, joka muuttaa Saksaan II maailmansodan jälkeen uuden alun toivossa. Solino keskittyy kuvaamaan kulttuurierojen lisäksi perheen nuorimman pojan pyrkimyksiä kohti unelmaansa tehdä elokuvia.

Näytöksen jälkeen Akin ja Klausmann saapuvat suoraan Rovaniemen lentokentältä Lapinsuun elokuvateatteriin. Vastaanotto lienee lämmin, sillä Sodankylässä yleisö taputtaa poikkeuksitta näkemilleen elokuville. Akin vastaa lyhyesti muutamiin elokuvan herättämiin kysymyksiin. Hauskana anekdoottina mainittakoon, että Solino ei juuri ole menestynyt Italiassa. Elokuvan näyttelijät kun on castattu eri puolilta maata eivätkä murteet näin ollen sovi yhteen. Sodankylässä tuollaiset pikkujutut eivät juuri menoa haittaa. Eurooppalainen identiteetti kun tässä on nyt muutenkin liikkeessä.