Tämänvuotinen R&A on nyt paketissa. Kaiken kaikkiaan tulin katsoneeksi 22 ohjelmistossa ollutta ulkomaista elokuvaa ja kotimaiset päälle. Monta kehuttua elokuvaa jäi näkemättä siitä yksinkertaisesta syystä, että vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Muutamassa näytöksessä kävin lähinnä nukkumassa, mutta elokuvia siitä ei ole syyttäminen. Joskus punaisten plyyshipenkkien syleilyssä ei vain muuta voi.

Viime syksyn R&A:ssa vaikutuin erityisesti tanskalaisten Michael Noerin ja Tobias Lindholmin vankilakuvauksesta R. Ihan sellaista täystyrmäystä ei tämän vuoden ohjelmistossa ollut, mutta tuntuvia elämyksiä kuitenkin. Näkemistäni elokuvista vaikuttavimpia olivat ruotsalaisen Ruben Östlundin Play, brittinäyttelijä Paddy Considinen ohjaama Tyrannosaur sekä espanjalaisen Icíar Bollaínin allegorinen Sade kuuluu meille, joka valottaa siirtomaa-ajan kauaskantoisia seurauksia, valtasuhteita ja traumoja. Festivaalilla vierailleen Bollaínin monitasoinen ja kohottava elokuva tulee ensi viikolla teatterilevitykseen.

Taidemaalari Pieter Bruegel vanhemman (1525-1569) vannoutuneena fanina halusin tietysti nähdä puolalaisen Lech Majewskin ohjaaman The Mill and the Crossin, jossa Majewski herättää eloon Bruegelin kuuluisan maalauksen The Road to Calvary. Pieteetillä toteutettu elokuva on visuaalisesti häikäisevä kunnianosoitus Bruegelin sommittelulle ja värisilmälle, mutta myös luova ja mielikuvituksellinen tulkinta flaamilaistaiteilijan maalauksessaan esittämästä historiallis-yhteiskunnallisesta tilanteesta.

Kaikki katsomani dokumentit (The Greatest Movie Ever Sold, A Letter to Elia, The Good Life, Khodorkovsky ja Conan O’Brien Can’t Stop) olivat kiinnostavia. Hienoisen pettymyksen sen sijaan tuottivat Lisa Aschanin asetelmallinen She Monkeys ja Gus Van Santin paikoin teennäiseltä tuntunut Restless. Myös australialaisen Julia Leigh’n voyeristinen Sleeping Beauty jätti minut kylmäksi. Toisaalta vietin elokuvan päähenkilön tavoin hyvän tovin leffan kestosta unten mailla, joten olen ehkä jäävi sanomaan siitä mitään.

Sodankylässä, Espoo Cinéssä ja R&A:ssa on nyt ollut näytillä leijonanosa viime ja kuluvan vuoden puhutuimmista ja palkituimmista elokuvista. Kaikkea ei luonnollisestikaan voi saada, mutta jos joku ystävällinen haltiakummi olisi myöntänyt minulle kolme toivetta, olisin täydentänyt kotimaisten festareiden ohjelmistoa vielä muutamalla elokuvalla. Olisin halunnut nähdä ainakin Michel Hazanaviciuksen The Artistin (Sight & Soundin Nick Jamesin tämänvuotinen Cannes-suosikki), Lynne Ramsayn We Need To Talk About Kevinin ja Joanna Hoggin Archipelagon. Mutta ihan hyvä näinkin.

Median edustajana R&A:ssa päätyy helposti katsomaan aivan muita elokuvia kuin oli alun perin suunnitellut. Suosituimpien näytösten pressikiintiöt täyttyvät jo aamupäivällä, joten mattimyöhästen ei auta muu kuin ottaa plan B:t tai C:t käyttöön. Oma viehätyksensä siinäkin.

Maanantaina olin aikeissa katsoa norjalaisen Joachim Trierin elokuvan Oslo, August 31st, mutta koska sinne ei enää saanut lippuja, päädyinkin seuraamaan saksalaisen Cyril Tuschin dokumenttia Khodorkovsky. Plan B, jonka toteutumisesta olen oikein hyvilläni.

Venäjän poliittista lähihistoriaa erittäin ymmärrettävästi ja viihdyttävästikin valottavassa dokumentissa käydään läpi Mihail Hodorkovskin nousu yhdeksi maailman rikkaimmista liikemiehistä ja hänen vankeustuomioonsa mahdollisesti vaikuttaneet tapahtumat. Kerrontaa rytmittävät animoidut katkelmat, joissa Hodorkovskin piirretty hahmo näyttäytyy hämmentyneenä ja yksinäisenä.

Tuschi on haastatellut dokumenttia varten kymmeniä ihmisiä: entisiä päättäjiä ja poliitikkoja, asiantuntijoita, toimittajia sekä Hodorkovskin opiskelutovereita, liikekumppaneita ja perheenjäseniä. Hodorkovski myös kirjoitti Tuschille kirjeitä, joissa hän analysoi tilannettaan ja siihen johtaneita syitä älykkään pohdiskelevasti. Erään oikeudenkäynnin yhteydessä Tuschille tarjoutui viimein tilaisuus haastatella Hodorkovskia lyhyesti, mutta lasin läpi toteutettu, hätäinen juttutuokio ei loppujen lopuksi tuo juurikaan uutta huolellisesti rakennettuun henkilökuvaan.

On selvää, mille kannalle tutkiva dokumentaristi lopulta asettuu: Hodorkovskin vankeustuomioissa on ollut kyse joko kokonaan tai ainakin osittain poliittisesta pelistä. Tästä johtopäätöksestä huolimatta Tuschi pyrkii moniäänisyyteen ja ristivalotukseen kautta linjan. Hän istuttaa kaikki teot ja tapahtumat kontekstiinsa, minkä ansiosta Khodorkovsky on yhtä paljon elokuva Venäjän metamorfoosista Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kuin Siperiaan passitetusta oligarkista.

Maanantain toinen dokumentti oli vähintään yhtä viihdyttävä kuin Khodorkovsky, joskaan ei yhtä kunnianhimoisesti toteutettu. Rodman Flenderin Conan O’Brien Can’t Stop seuraa supersuosittua tv-koomikkoa live-esiintymisten kiertueella, jolle Conan tiimeineen lähti riitaannuttuaan entisen työnantajansa NBC:n kanssa. The Tonight Shown hyllytetyn keulakuvan eropakettiin kuului sitoumus olla esiintymättä kilpailevilla tv-kanavilla yli puoleen vuoteen. Artisti on kuitenkin hukassa ilman yleisöään, joten Conan päätti kokeilla siipiään live-hauskuttajana.

Ja hyvinhän se tietysti onnistui. Conan esiintyy loppuunmyydyille saleille eri puolilla Pohjois-Amerikkaa ja on yhtä hauska kuin aina ennenkin. NBC:stä raamit kaulassa lähtenyt tv-tähti myöntää avoimesti kiertueen terapeuttisen funktion: nousemalla äkkiä takaisin hevosen selkään hän pystyy paitsi kohentamaan kolhiintunutta itsetuntoaan myös työstämään tuntemaansa suuttumusta. Toisaalta dokumentista välittyy kuva maanisuuden rajoilla temmeltävästä taiteilijasta, jonka olemassaolon mielekkyys on riippuvaista esiintymisen tuottamasta euforiasta ja ennen kaikkea yleisön hyväksynnästä. Nauratan, siis olen.

Vaikka Conan on hauska lavalla, elokuvan ehdottomasti kiinnostavinta antia ovat takahuoneissa kuvatut kohtaukset. Koomikon ilmiömäinen assosiaatiokyky ja -nopeus kertovat harvinaislaatuisesta luovuudesta ja älykkyydestä. Taipumus alakuloon käy ilmi useaan otteeseen. Kiertueen loppupuolella Conan osoittaa selviä loppuunpalamisen merkkejä, mutta kiertueväsymyksestään huolimatta hänen on vaikea pyhittää vapaapäiviään levolle.

Conan O’Brien Can’t Stop on Conan O’Brienin ehdoilla tehty dokumentti. Se näyttää kyllä kohteensa vakavana, epävarmana ja loukattuna, mutta kovin syvälle julkisivun taakse ei edes yritetä päästä. Yhtä autolla-ajokohtausta lukuun ottamatta Conania ei kuvata koskaan yksin, vaan hänen ympärillään on jatkuvasti ihmisiä. Paljastavimmillaan dokumentti on tarkentaessaan Conanin entistä työnantajaansa kohtaan tuntemaan katkeruuteen. Se ilmenee tavoilla, jotka kertovat valtavasta pettymyksestä ja nöyryytetyksi tulemisesta.

Tämänvuotinen Rakkautta & Anarkiaa -festivaali käynnistyi torstai-iltana Pedro Almodóvarin scifihtävällä trillerillä Iho jossa elän, jonka festivaalijohtaja Pekka Lanerva esitteli yhtenä Cannesin elokuvajuhlien kohokohdista. Espanjalaisohjaajan rakkautta ja anarkiaa tihkuva uutuus soveltuikin täydellisesti korkkaamaan festivaalin. Goottilaisesta perinteestä ammentava tarina pitää katsojan valppaana liukumalla sulavasti tyylilajista toiseen ja tarjoamalla puolenvälin paikkeilla käänteentekevän twistin.

Temaattisesti elokuva tuntuu hakevan yhteyttä ohjaajan alkuaikojen tuotantoon, mutta ulkoisesti se jatkaa sillä hillitymmällä linjalla, jota Almodóvar on suosinut Salaisuuteni kukka -elokuvasta (1995) lähtien. Tyylikäs, yllätyksellinen ja hetkittäin hauskakin trilleri/melodraama, joka ei kuitenkaan tehnyt minuun samanlaista vaikutusta kuin Almodóvarin ainoana täysosumana pitämäni Kaikki äidistäni (1999).

Saattaa olla, että tämänvuotisen festivaalin kohokohta tuli koettua jo perjantaina. Ruotsalaisen Ruben Östlundin Play on dokumentaariseen tyyliin toteutettu kuvaus kännyköitä ryöstelevien maahanmuuttajalasten ja heidän uhrikseen sattumalta valikoituvan poikakolmikon yhteisestä päivästä. Elokuva pakottaa katsojan mukaan arvaamattomalle matkalle, jonka aikana nykyaikainen suurkaupunki näyttää välinpitämättömimmät kasvonsa. Kauppakeskuksissa ja julkisissa liikennevälineissä vallitsevat viidakon lait, sivulliset eivät uskalla puuttua mihinkään, aikuiset eivät auta.

Häiritseviäkin ajatuksia herättävä Play muistuttaa William Goldingin Kärpästen herraa 2010-luvun monikulttuuriseen Göteborgiin siirrettynä. Östlund on saanut nuorista näyttelijöistään niin ällistyttävän aidontuntuiset suoritukset irti, että elokuvaa seuratessaan on helppo unohtaa katsovansa fiktiota. Dokumentaarista lähentelevä realismi tekee katsomiskokemuksesta paikoin hyvinkin ahdistavan. Toisaalta Östlund viljelee absurdia huumoria, joka keventää tunnelmaa mitä yllättävimmissä tilanteissa.

Miranda Julyn mollivoittoinen The Future oli ohjelmassa lauantaina. Los Angelesiin sijoittuvan elokuvan päähenkilöinä haahuilevat Sophie (July) ja Jason (Hamish Linklater), jotka ovat aikeissa adoptoida tassunsa loukanneen kulkukissan. Tuleva vastuu painaa jo ajatuksen tasolla siinä määrin, että pariskunta päättää elää kuin viimeistä päivää uuden perheenjäsenen saapumiseen asti.

Keski-ikäistyvien hipstereiden kriiseilyä kuvaava elokuva olisi voinut olla hyvinkin viehättävä indie-helmi, jos Julyn itsensä esittämän naispäähenkilön toiminta ei olisi niin vajavaisesti perusteltua. Jasonia näyttelevä Linklater pelastaa paljon sympaattisuudellaan, samoin kuin kovia kokenut kulkukissa Paw-Paw, josta näytetään pelkät animoidut tassut ja jolle July on niin ikään antanut äänensä.

Alkavalla viikolla näytettävistä elokuvista odotan erityisesti korealaisen Lee Chang-dongin Poetryä. Jo näkemistäni elokuvista voin suositella ainakin kreikkalaisen Athina Rachel Tsangarin aidosti outoa Attenbergia sekä brittinäyttelijä Paddy Considinen vaikuttavaa esikoisohjausta Tyrannosaur.

Sunnuntai 19.6.2011

Festarien päätöspäivänä sunnuntaina väkeä oli vielä aamulla mukavasti ja Apichatpong Weerasethakulin Blissfully Yoursin (2002) näytös oli lähes täynnä. Ohjelmakirjassa elokuva hehkutettiin ”meditatiiviseksi”. Minusta elokuva oli yksinkertaisesti tylsä. En saanut siitä tarttumapintaa. Kauniita kuvia, mutta toivottoman laahaavaa… Not my cup of tea. Myönnän auliisti, että olen amerikkalaisen elokuvan koulima katsoja ja aristoteelisten kerrontakaavojen vanki. Ehkä negatiivinen reaktioni paljastaa oman länsimaisuuteni ja kykenemättömyyteni heittäytyä tapahtumattomuuden kuviin, mene ja tiedä. Jotenkin vain tuntuu, että Blissfully Yoursin kriitikkoihailussa on myös annos eksotismia. Se, että kamera viedään viidakkoon, ei tee elokuvasta vielä ”maagista”.

Lue lisää→

Perjantai 17.6. & lauantai 18.6.2011

Aki Kaurismäen Le Havren lippujen saatavuus oli juhlien kestopuheenaihe. Lippuja jonotettiin joka aamu. Lauantai-iltapäivän näytäntöä ennen jono telttaa oli melkoinen. Itse en jonottanut, vaan siirryin suosiolla katsomaan Lapinsuuhun Kuin raivoa härkää, joka sekin oli lähes täynnä. Le Havren näytöksessä paikalla olleet kertoivat, että isossa teltassa oli kirjaimellisesti ollut kuuma tunnelma ja että joku oli jo pyörtynytykin. Myös uusintanäytös oli täynnä, lähtiessäni hotelille yhdeltä yöllä jono kiemurteli pitkin festarialuetta yön auringossa. Hieno näky kyllä.

Lue lisää→

Torstai 16.6.2011

Elokuvajuhlat ovat menestys. Edes kylmähkö sää ei ole haitannut menoa. Jo torstai-iltana Metropoliksen säestetty esitys veti ison teltan 700 paikkaa täyteen ja porukkaa jonotti ulkona. Ja samaan aikaan oli käynnissä vielä kolme muuta esitystä!

Ollessani lasillisella päivällä juttelin vieressä istuneen ukrainalaismiehen kanssa. Hän oli tullut liftaamalla Ukrainasta Puolan kautta Sodankylään ja kehui, kuinka hyvä Suomessa on liftata ja kuinka hyvin Camping-alue toimii. Kuunnellessani nuoren miehen matkaintoa tunsin itseni keski-ikäiseksi, kylpylähotelliin majoittuneeksi porvariksi…. Kauheaa.

Lue lisää→

Keskiviikko 15.6.2011

Järjestäjien ennakkokommentit lippujen kysynnästä pitivät paikkansa. Avausnäytös, jossa esitettiin Saattokeikka, oli loppuunmyyty. Itse rantauduin Luostolle aiemmin päivällä. Hotellin ovella minua tuijotti poro. Aloitin juhlat ottamalla päiväunet. J.K. Paasikiveä vapaasti siteeraten: onnistunut festari alkaa tosiasioiden tunnustamisella, eli että elokuvaputki on ainakin aloitettava virkeänä.

Lue lisää→

Sodankylä lähestyy ja matkakuume nousee. Kollega kertoi joskus liftanneensa Sodankylään ja jäimme pohtimaan, onko liftarikulttuuri hävinnyt vai ajaako sitä itse vain ”vääriä teitä”, ettei liftareita tule vastaan. Omatkin (varsin vähäiset) liftauskokemukset ovat jostain 1980-luvulta. Itse päädyin nyt yöjunaan. No, VR:n hinnoittelun luulisi innostavan liftaamiseen kyllä…

Sodankylän ohjelmakartassa valittavaa riittää näkemiseen ja kokemiseen. On erilaisia vaihtoehtoisia elokuvapolkuja. En ole ainakaan vielä kyennyt oikein ennakkosuunnitteluun, että mitä kaikkea pitäisi nähdä/haluaisin nähdä. Vaikeita valintojakin on edessä kun elokuvia esitetään neljältä kankaalta. Katsoisiko torstaina Katkeran voiton, Taksikuskin vai Yeleenin? Kuunnellako perjantaiaamuna Atom Egoyanin haastattelua vai katsoako naiswestern Meek’s Cutoff? Tai lauantaina: nähdäkö Kaurismäen Le Havre , Weerasethakulin Tropical Malody vai Kuin Raivo Härkä? Luotan intuitioon, otetaan vastaan mitä tulee, avoimin mielin…

Lauantai 19.2.2011

Laiskan päivän jälkeen menin Cinemaxxiin seuraamaan toimittajille järjestettyä palkintojenjakogaalan videointia. Virallisesti Berlinale päättyy huomenna sunnuntaina, mutta toimittajan näkökulmasta festivaali alkaa olla purkissa.

Punainen matto veti Berlinale Palastiin sekä elokuvaväen kerman kuin suurelle yleisölle tuntemattomatkin starat. Vaikka astelijoiden joukossa oli huomattava joukko tunnettuja kasvoja, vain Diane Kruger sai kameramiehet ja toimittajat huutamaan kilpaa. Selästä avonaisella mekolla varustautunut vaaleaverikkö antoi mediaväelle hetkensä ja poistui sitten tyynesti muun juhlakansan seuraan. Toki ylituomari Isabella Rossellinikin sai osuutensa salamavalomerestä. Lue lisää→

Perjantai 18.2.2011

Valittelemani aamuherätykset meinasivat tänään jo muuttua kohtalokkaiksi. Sängystä kiskaisua ei taatusti auttanut edellisen illan perehtyminen saksalaisen television tarjontaan. Dubatut jenkkisarjat ja ärhäkkää tappelua esittävät keskusteluohjelmat veivät mielenkiintoni turhankin pitkäksi aikaa.

Aamiaispöydästä taskuun eksyneen omenan kanssa suhautin kuitenkin metrolla Potsdamer Platzille ja sieltä Berlinale Palastiin ja rykäisin käyntiin festivaalin virallisen viimeisen pressipäivän. Aloitin päivän kilpailusarjan toiseksi viimeisellä elokuvalla, The Forgiveness Of Bloodilla (2011). Lue lisää→