X-Men: Dark Phoenix valkokangas

X-Men: Apocalypse (2016) aiheutti tuhoa sekä elokuvan juonelle että sen vastaanotolle. Tilannetta korjaamaan saapuu X-Men: Dark Phoenix (2019), jonka alkaessa mutantit ovat, kenties ensimmäistä kertaa elokuvasarjan aikana, ihmiskunnan hyväksymiä ja ihailemia. Lähtiessään pelastamaan pulaan joutuneita astronautteja he joutuvat keskelle auringonpurkaukseksi luulemaansa ilmiötä, jonka Jean Grey (Sophie Turner) absorboi sisäänsä, mikä antaa hänelle ylivertaisen Phoenixin voimat. Niiden vapautuessa tuhoisin seurauksin Jean lähtee jäljittämään perhettään sekä omaa hyvän ja pahan välillä kamppailevaa identiteettiään.

X-Men -elokuvan ohjaksiin käsikirjoittajan ja tuottajan penkiltä noussut Simon Kinberg tekee tasaisen varmaa työtä ohjaten jo vuodesta 2000 jatkuneen ja X-Men: First Classissa (2011) nuorennusleikkauksen kokeneen sarjakuvaelokuvasarjan kunnialla loppuun. Sarjan elokuvia seuranneille tarjotaan jatkoa jo tutuksi tulleiden hahmojen tarinoille sekä sarjakuvista muistuttavaa kuvastoa pauhaavien ääniefektien ja Hans Zimmerin musiikin säestämänä.

Taiteelliset ratkaisut ovat kuitenkin liian varmanpäälle pelattuja Dark Phoenixin lainatessa useiden kohtaustensa lähtökohdat sarjan aikaisemmista elokuvista. Se ei kuitenkaan vähennä niiden tehokkuutta useiden mutanttien päästessä esittelemään voimiaan kamppaillessaan toisiaan vastaan. Selkeää ja hyvin valaistua kuvausta, myös 3D:nä, on ilo katsoa, mistä on vastuussa Avatarin (2009) kuvannut Mauro Fiore.

Oikeissa lavasteissa tapahtuva pienemmän mittaluokan toiminta pelkän tietokoneella luodun massatuhon sijaan on virkistää muistuttaen nuorempien mutanttien vaiheisiin keskittyneen quadrilogiaksi laajentuneen sarjan parhaasta elokuvasta X-Men: Days of Future Past (2014). Dark Phoenix ei sen tasolle pääse, mutta on selkeä parannus Apocalypseen nähden keskittyen massatuhon maalailun sijaan maanläheisempään hahmojen väliseen interaktioon.

Suhteiden selvittelyä dialogin avulla käytetään Dark Phoenixissä sarjakuvaelokuvaksi poikkeuksellisen paljon, mikä on lähtökohtaisesti kunnioitettavaa, vaikka se saakin ajoittain vaivaannuttavasti saippuasarjamaisia piirteitä. Näyttelijäntyö on suurelta osin tasapaksua puhertamista, jossa hahmojen motivaatiot vaihtelevat nopeammin kuin vuorovesi. Tämä tosin kuuluu osaksi Phoenixin voimat saanutta Jeania, jonka roolissa Turner toistaa lähinnä Game of Thronesin (2011–2019) alkukausien haavoittuvaisuuttaan ja epävarmuuttaan lisäten tähän uhkaavan Phoenixin maneerit.

James McAvoyn epätasainen rooli professori Charles Xavierinä on kuin Splitin (2011) useat eri persoonallisuudet olisivat jääneet hänelle päälle. Vakuuttavin on juuri J. R. R. Tolkienina nähty Nicholas Hoult, jonka rooli Hank McCoyna / Beastina saa tällä kertaa enemmän tilaa. MeToo-ajan henki näkyy elokuvan keskittymisessä naispäähenkilöihinsä sekä Ravenin / Mystiquen (Jennifer Lawrence) piikitellessä Charlesia. Jessica Chastain hukataan täysin pahisroolissaan, kun mukaan on täytynyt saada geneerinen maailmanvalloitusta puuhaava D`Bari alienrotu, joka on nostettu elokuvaan suoraan sarjakuvan sivuilta.

Kinberg onnistuu paremmin sovittaessaan toistaa kertaa, kukaan tuskin haluaa muistella X-Men: The Last Standia (2006), tunnetuimpien X-Men -sarjakuvien joukkoon kuuluvan The Dark Phoenix Sagan. Sarjakuvasta on kuitenkin otettu elokuvaan vain yksittäisiä tapahtumia ja Jeanin Dark Phoenix persoona, kun huomio keskittyy enemmin tämän traumaattiseen menneisyyden avaamiseen. Sarjakuvan tarinalinja myös jää elokuvassa kesken, kun huomio suunnataan aikaisemmista elokuvista tuttujen hahmojen tarinoiden juonelliseen sulkeumaan.

Viittaukset hahmojen vanhempiin versioihin sitovat Dark Phoenixin aikaisempien X-Men -elokuvien jatkumoon eikä Jeanin ja muiden nuorempien mutanttien tarinaa suoranaisesti päätetä. MCU:n saadessa X-Men -sarjakuvien filmatisointioikeudet näin kuitenkin tapahtuu ainakin hahmojen nykyisten inkarnaatioiden osalta. X-Menien loppu tuntuu osittain valjulta, mutta pitkän pohjustuksen myötä ansaitulta.