Woodlands Dark and Days Bewitched: A History of Folk Horror valkokangas

Woodlands Dark and Days Bewitched on dokumenttielokuva folk-kauhun historiasta. Folk-kauhu hyödyntää kansanperinteen, pakanallisten uskomusten ja folkloristiikan elementtejä. Innostus pakanallisiin käytänteisiin ja suljettuihin yhteisöihin onkin nostanut jälleen päätään kauhuelokuvakentällä, kuten vaikkapa ruotsalaisamerikkalaisessa elokuvassa Midsommar – loputon yö (2019).

Samaan aikaan akateeminen tutkimus on kiinnostunut tematiikasta, ja tutkimuskirjallisuus aiheesta on tuplaantunut 1990-luvun lopulta. Dokumenttielokuvana Woodlands yhdistääkin elokuvaesimerkit folk-kauhusta käytyyn kriittiseen keskusteluun ja tutkimukseen.

Dokumentin ohjanneella kanadalaisella Kier-La Janissella on uskottavat kannukset kunnianhimoiseen tehtävään. Hän on tuottanut elokuvaohjelmistoja ja festivaaleja, erityisesti genreaiheista. Kauhun intohimoisena ystävänä ja tutkijana hänet tunnetaan omaelämäkerrallisesta kauhuanalyysikirjastaan House of Psychotic Women (2012) ja kauhututkimuskoulustaan The Miskatonic Institute of Horror Studies. Viime vuodet hän on työskennellyt Severin Films yhtiölle, joka restauroi ja uudelleen julkaisee etenkin kulttiaseman saaneita kauhuelokuvia.

Vaikka Janissella on myös jonkin verran kokemusta elokuvanteosta, voidaan Woodlandia pitää hänen varsinaisena kokopitkänä esikoisteoksenaan. Kokopitkä tarkoittaa tässä tapauksessa todellakin kokopitkää elokuvaa, sillä lopputuloksella on mittaa yli kolme tuntia. Pituus vaatii katsojaltaan keskittymistä ja kiinnostusta aiheeseen.

Kunnianhimoisen tuotoksen hyväksi voidaan lukea se, että kerronta ei kertaakaan jämähdä paikalleen, vaan dokumentin tempo pysyy hyvänä ja ohjaaja onnistuu säilyttämään katsojan kiinnostuksen. Tässä auttaa dokumentin visuaalisuus, jossa asiantuntijoiden haastatteluita täydennetään luontokuvastolla, animaatiolla ja lainatuilla pätkillä käsitellyistä elokuvista. Huolellisesti valitut lainauskohtaukset ovat esteettisesti kauniita ja vaikuttavia, ja mukaan mahtuu kuvia myös kotimaisesta Valkoinen peura -elokuvasta (1952).

Janisse on tehnyt valtavan työn aiheen parissa, mikä näkyy dokumentin kuudessa eri osassa: näkökulmia folk-kauhun tematiikkoihin, katsaukset folk-kauhun historiaan Briteissä, Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa sekä arvioinnin folk-kauhun tulevaisuuden näkymistä. Samaan aikaan aiheen valtava vyörytys ja nopea tempo kääntyvät osittain tarkoitustaan vastaan. Moni käsitelty aihe jää toteavalle tasolle, eikä väitteitä ehditä perustelemaan paremmin.

Esimeriksi yksi monista haastatelluista asiantuntijoista argumentoi, ettei Yhdysvaltojen feminististä liikettä voida ymmärtää tuntematta maan okkulttista perinnettä. Heti perään leikataan jo muuta materiaalia, ja niinpä feministisen liikkeen alun ja okkultismin välinen yhteys jää katsojan oman päättelyn varaan. Muun materiaalin pohjalta voi tulkita, että kommentilla viitataan amerikkalaisiin noitavainoihin, jotka toivat esille naisten epäoikeudenmukaisen kohtelun ja alistetun aseman yhteiskunnassa. Katsojan oma kulttuurinen ja elokuvallinen tuntemus auttavat eri viittausten tulkinnassa.

Samoin katsomuskokemusta auttaa kummasti, jos käsitellyt elokuvat ovat tuttuja. Dokumentin aikana nostetaan esille kymmeniä ja kymmeniä esimerkkejä eri puolilta maailmaa ja monesta ehditään kommentoida vain virkkeen tai parin verran. Itselleni kauhututkijana useat elokuvat olivat tuttuja, joten virkkeen mittaisten analyysien seuraaminen oli mahdollista. Pohdin kuitenkin, että aihepiiriin tutustujalle saattavat elokuvat ja huomiot puuroutua tavalla, jossa eri kulttuuriset kontekstit ja perinteet sekoittuvat iloisesti ja hämmentävästi, jopa ristiriitaisia tulkintoja korostavasti.

Woodlands Dark and Days Bewitched: A History of Folk Horror noudattelee pitkän ja monipolvisen otsikkonsa logiikkaa. Se on massiivinen paketti tietoa, tunnelmia, teemoja ja kauhukuvastoa vaatien katsojaltaan paneutumista ja istumisen jaloa taitoa. Kokonaisuus olisi saattanut olla eheämpi ja helpompi vastaanottaa, jos sen käsittelemiä kulttuurikonteksteja olisi hieman rajattu, eikä yritetty selittää koko maailmaa yhdellä kertaa. Samaan aikaan elokuvan ystävälle, ja tässä tapauksessa erityisesti kauhuelokuvan ystävälle, on aina erityistä päästä näkemään dokumentteja, joissa elokuvakenttä kääntää kameran itseensä päin ja pohtii omia käytänteitään.