Wonder Woman valkokangas

Wonder Woman on vilpitön. Sekä hahmo että elokuva. Tämä on isoin asia, mikä erottaa sen DC:n aiemmista supersankarifilmatisoinneista. Ei hahmon tai ohjaajan sukupuoli, ei se, että vihdoinkin käsikirjoitus toimii alusta loppuun asti, eikä se, että elokuva ei ole haudanvakava.

Man of Steel ja Batman v Superman kummatkin tunkivat pään perseeseensä yrittäessään uudelleentulkita ja dekonstruktoida supersankareitaan. Suicide Squad yritti olla cool. Lopputuloksena kaikissa oli sisäänpäinkääntyvää synkeää sekasotkua.

Patty Jenkinsin (Monster) ohjaama ja sarjakuvakirjoittaja Allan Heinbergin käsikirjoittama Wonder Woman puolestaan julistaa häpeilemättä, että rakkaus voittaa ja ihmiset voivat muuttua paremmiksi. Se asettaa päähahmonsa naiiviuden, idealismin ja velvollisuudentunnon vastakkain ensimmäisen maailmansodan kauhujen kanssa ja katsoo mitä tapahtuu. Tässä ollaan supersankariuden ytimessä, ei dekonstruktion vaan juurille paluun kautta.

Wonder Woman inspiroi ja antaa toivoa, aivan kuten 1940-luvulla kun hahmo luotiin. On tärkeää, että vihdoinkin saatiin ison budjetin supersankarielokuva, jossa on nainen pääosassa (Gal Gadot) ja vieläpä myös ohjaamassa. Mutta elokuva puhuu universaalien asioiden puolesta.

Gadotin lisäksi hänen apuriaan näyttelevä Chris Pine tekee onnistuneen roolin yhtälailla velvollisuudentuntoisena sotilaana, ja heidän välisensä sanailu ja vihjailu tuo DC:n elokuviin niiden kovasti tarvitsemaa huumoria. Periaatteessa elokuva on jälleen yksi supersankarin syntytarina, mutta tässä tapauksessa se on siunaus. Lyhyttä nykyaikaan sijoittuvaa kehytkertomusta lukuunottamatta kytköksiä DC:n muihin elokuviin ei ole, eikä elokuva petaa mitään tulevaa. Se keskittyy vain kertomaan kokonaisen tarinan siitä, miten amatsonien saarella eristyksissä kasvaneen soturiprinsessa Dianan uskomukset laitetaan testiin ulkomaailmassa. Jos tylsän lopputaistelun jättäisi pois, niin se tarinakin olisi enemmän kasvutarina, minkä pääosassa sattuu olemaan supersankari kuin varsinainen supersankarielokuva.

Tämä ei tarkoita toiminnan puutetta. Sekä paratiisisaarella että myöhemmin suuren sodan taistelukentillä on toimintakohtauksia, jossa miekkaa ja kilpeä käyttävä soturi kohtaa konekivääreitä ja tankkeja. Kohtaukset ovat näyttäviä jo puhtaan kontrastin takia, ja niitä käytetään säästeliäästi aivan loppua lukuunottamatta.

Se loppu onkin ainoa elokuvaa latistava asia. Tarinaa ohjaa Dianan vahva velvollisuudentunto, mikä saa hänet myös lähtemään pois saareltaan. Hän uskoo, että maailmansodan on aiheuttanut sodanjumala Ares. Areksen mahdollinen olemassaolo pidetään pitkään pimennossa, kun Diana ihmettelee ovatko ihmiset itse sittenkin kaikkien kauhujen takana. Moraalifilosofoinnissa ei mennä syvälle, mutta asetelma toimii ja kytkeytyy suoraan elokuvan teemoihin. Tämä ei täysin unohdu lopputaistelussakaan, mutta jumalolentojen CGI-mäiskintä on kaikkien supersankarielokuvien ja myös Wonder Womanin tylsintä antia.

Kokonaisuuteen nähden se on pieni murhe, kun elokuva muuten niin vahvasti ja viihdyttävästi seisoo arvojensa takana.