Isien synnit

Universal Pictures tuli tunnetuksi 1930–1940-luvuilla The Universal Monsters -elokuvistaan, joissa esiteltiin klassisia kauhuhahmoja Dracula, Frankensteinin hirviö ja Muumio. Näiden joukkoon liittyi ihmissusi vuoden 1941 elokuvassa The Wolf Man, jonka roolissa legendaarisen mykkäelokuvanäyttelijän poika Lon Chaney Jr. nousi itsekin kuuluisuuteen. Tämä kauhuun päin kääntyvä maalaisaatelistomelodraama tuntuu nykynäkökulmasta pökkelöltä, mutta hienot näyttelijät ja kehittymässä olevat metamorfoosiefektit takasivat sen menestyksen sekä tulevat jatko-osat.

Wolf ManKauhuelokuvista tunnettu näyttelijä-ohjaaja Leigh Whannell on paininut hirviöiden kanssa jo aiemmin. The Invisible Man (2020) oli hienosti modernisoitu, mutta genren konventioihin taantunut versio näkymättömästä miehestä parisuhdeväkivaltaisena aviomiehenä. Nyt vuorossa on Universalilla pitkään kehitelty uudelleenfilmatisointi Wolf Man (2025). Onnistuuko ohjaaja toistamaan saman klassisen mutta vanhentuneen kauhuelokuvan muodonmuutostempun?

Blake Lovell (Christopher Abbott) on kasvanut selviytymään Oregonin erämaaluonnossa ankaran isänsä Grady Lovellin (Sam Jaeger) kouluttamana. Blake palaa lapsuutensa maisemiin korjatakseen suhdettaan vaimonsa Charlotten (Julia Garner) ja tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) kanssa. Yritys olla parempi isä kuin omansa menee kamalalla tavalla pieleen, kun metsissä asustava viruksen saanut susinaamaksi kutsuttu olento hyökkää perheen kimppuun ajaen heidät hakemaan turvaa Lovellien eristyneeltä maatilalta. Yön kuluessa pedon haavoittama ja tartunnan saanut Blake alkaa muuttua henkisesti ja fyysisesti.

Wolf ManWolf Manin hahmoon liitetty legenda ihmissuden kirouksesta heitetään jo kättelyssä romukoppaan tuomalla elokuva pandemia-aikaudelle viruksen tarttuman raivotaudin muodossa, mitä pohjustetaan jo ensimmäisten kuvien toisiaan ahmivilla muurahaisilla. Poissa on siis alkuperäiseen elokuvaan ja sen eri tavalla epäonnistuneeseen remakeen vuodelta 2010 liitetty aateliston perintöön liittyvä painolasti. Uusi näkökulma jääkin Wolf Manin ainoaksi positiiviseksi puoleksi, Oregonina toimivan Uuden-Seelannin maisemien lisäksi.

Pitkältä tuntuvassa pohjustuksessa puidaan menneisyyden traumojen ylisukupolvista vaikutusta. Tämän jälkeen elokuvan päästessä öiseen metsään ihmissuden takaa-ajamaksi alkaa miljoona kertaa nähty selviytymiskauhu ja hirviöksi muuttumisen pelko Night of the Living Deadin (1968) hengessä. Pimeydessä vaanivan ihmissuden pelkoa korostetaan visuaalisesti kiinnostavalla tavalla siirryttäessä ihmisnäkökulmasta suden aistit herkistävään kirkkaaseen ja kaiken elollisen sykkeen näkevään katseeseen. Taustalla voidaan nähdä myös modernisoituna Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -dynamiikkaa ihmisluonteen kaksinaisuudesta, joka usein nousee perhe-elämässä pintaan.

Wolf ManHyvistä temaattisesti lähtökohdistaan huolimatta Whannell ei saa elokuvaansa teknisen taituruuden lisäksi oikeasti koskettavaa sisältöä. Groteskin ruumiskauhun elementit erottavat elokuvan pinnallisimmasta valtavirtakauhusta sekä toimivat silmäniskuna ohjaajan menneisyydelle Saw-elokuvasarjassa. Abbott, Garner ja Firth tekevät perhekolmikkona sen mitä geneeriseltä tuntuva käsikirjoitus kussakin kohtauksessa vaatii. Aitoa välittämistä ja toivetta paremmasta vanhemmuudesta pedataan useassa kohtauksessa sen toivetta kuitenkaan lunastamatta.

Wolf Man ei siis vieläkään herätä kauhuelokuvien klassista hahmoa uudelleen henkiin aikakaudella, jolloin näiden uusintaversiot tuntuvat olevan jälleen pinnalla muun muassa uuden Nosferatun (2024) myötä. Parempi siis pysyä vanhassa eli itseään ei niin tosissaan ottavassa edelleen parhaassa ihmissusifilmatisoinnissa An American Werewolf in London (1981).

* *
Arvostelukäytännöt