Whiplash valkokangas

Whiplash ei ole ensimmäinen kerta, kun ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle tekee musiikin soittamisesta pelottavan ja tarkkuutta vaativan kokemuksen. Eugenio Miran ohjaaman Grand Pianon (2013) mielikuvituksellisessa tarinasta konserttipianisti joutuu uhan alla soittamaan täydellisen konsertin pelastaakseen vaimonsa sekä oman henkensä. Chazellen käsikirjoituksessa nousee esiin sama ajatus kuin Whiplashissakin. Onko suuren taiteen vuoksi kärsittävä ja voiko ilman pelkoa saavuttaa suuruutta?

Tunnollinen Andrew (Miles Teller) odottaa innokkaana mahdollisuutta lunastaa paikka arvostetun koulunsa jazzyhtyeen rumpalina. Kuin onnenpotkusta hänet kutsutaan harjoituksiin, mutta kun tulee aika tarttua rumpukapuloihin, ei yhteinen tempo maineikkaan Terrence Fletcherin (J.K. Simmons) opastuksen alaisena tunnu löytyvän. Iloiselle jammailulle ei jää aikaa, kun Andrew lähtee tavoittelemaan opettajansa hyväksyntää sormet verillä nopeutta soittoonsa hakien.

Andrew on kehityskelpoinen rumpali, joka ei taivu mukisematta odottamaan vuoroaan vaihtopaikalla. Hänen ihailunsa Fletcheria kohtaan muuttuu nopeasti pakkomielteeksi todistaa omat kyvyt. Andrewn isä (Paul Reiser), joka myös on opettaja, toivoo poikansa löytävän oman tasonsa ilon ja itseluottamuksen kautta. Fletcher taas uskoo vakaasti tiukkojen koulutusmetodiensa antavan nuorille muusikoille voimia hakea ja jopa ylittää omat kykynsä. Andrew asetetaan tilanteeseen, jossa hän ei vain joudu vertailemaan kahta opetustyyliä, vaan valinta on myös tehtävä kahden isän välillä. Isä, joka rakastaa poikaansa varauksetta, ei pysty tarjoamaan sitä taiteellista uudelleensyntymistä, jota Fletcher pojalle väläyttelee.

Whiplash ei ole niinkään tarina jatsista vaan pikemminkin kuvaus kahden vahvan tahdon taistelusta. Täydellisyyttä tavoitteleva jazzyhtye toimii kuin armeija. Rytmiryhmältä odotetaan täsmällisyyttä, eikä ruotuun pakottaminen jätä paljon tilaa improvisaatiolle. Orjallinen täydellisyys jatsin soittamisessa sotii musiikkigenren henkeä vastaan, mutta vakaan teknisen pohjan rakentaminen keinolla millä hyvänsä on Fletcherin filosofian mukaan ainut tapa päästä irti sen kahleista. Psyykkinen sodankäynti äärirajojen löytämiseksi jättää jälkensä, mikä on omiaan tappamaan kiinnostuksen musiikkiin muuna kuin urakeskeisenä ajatteluna.

Whiplashin sähköinen dynamiikka rakentuu J.K.Simmonssin ja Miles Tellerin väliselle intensiiviselle ja testosteronin täyteiselle lataukselle. Simmons pääsee väläyttämään Kylmästä ringistä tuttua pelottavaa karismaansa ja löytää monta tasoa hyökkäävän opettajan rooliin. Aito usko nuorten muusikoiden auttamiseen yhdistyy salakavalasti kostonhimoon, kun omaa nimeään suojeleva Fletcher ei suostu myöntämään metodiensa vikoja. Teller pitää hyvin pintansa Simmonssin vastapuolena taistelussa. Vaikka kohelluselokuvien tähtenä paremmin tunnettu nuori mies onkin tehnyt vakuuttavia rooleja The Spectacular Nown (2013) ja Rabbit Hole - takaisin elämään (2010) kaltaisissa elokuvissa, antaa Andrewn rooli hänelle tilaisuuden todistaa osaamistaan ja astua laajempien yleisöjen tietouteen.

Whiplash nostaa harjoittelun ilottoman ilmapiirin lähikuviin, joissa hiki sekoittuu vereen rumpukalvolla ja muiden soittajien katseet välttelevät nöyryytyksen näkemistä. Musiikkista kertova elokuva myös uskaltaa käyttää hiljaisuutta kesken kappaleiden kuvastamassa, miten liikkeestä tulee musiikkia tärkeämpi suoritus. Sen taistelut ottavat voimaa harjoitustilan seinien asettamista rajoituksista, eikä elokuva jää tapahtumien tallentamiseksi, kuten esimerkiksi A Late Quartetin (2012) valtapeli jousiyhtyeen johdosta. Chazellen käsissä Whiplashista on tullut liikkuva elokuva, jossa kuvallisuus on otettu huomioon.

Whiplash on kiinnostava sekoitus Full Metal Jacketia (1987) ja Black Swania (2010). Sulava dialogi pitää tarinan liikkeellä ja Chazell on luonut tutuista elementeistä toimivan kokonaisuuden. Nopealiikkeinen tarina on täynnä jännitteitä ja kekseliäitä tapoja nostaa kierroksia Fletcherin ja Andrewn välisessä taistelussa. Intensiivisyydestään huolimatta Whiplash on täynnä mustaa huumoria, joka tekee katselukokemuksesta viihdyttävän.