What We Do in the Shadows valkokangas

Uusiseelantilainen vampyyrikomedia What We Do in the Shadows pilailee vampyyrimyyteillä. Se kuvaa satoja vuosia eläneiden verenimijöiden epätoivoista pyrkimystä olla relevantteja maailmassa, jossa sosiaalinen media on tehnyt kaikesta yllätyksetöntä. Vampyyrin elämä ei ole glamouria", tilittää yksi vasta muuttunut dokumenttiryhmälle. Älkää uskoko haippiin.

Lajityyppi on tällä kertaa ”mockumentary”. Dokumentaarin muotokieltä käytetään korostamaan maailman absurdiutta. Hulluimmatkin asiat esitetään kuin totena vaikka katsojien on mahdotonta uskoa niihin. Tämän kerrontatyylin hioi huippuunsa rock-piirien tornihuhuilla liioitteleva This is Spinal Tap – Hei me rokataan! (1985).

Vampyyrikomediassa on samanlaista henkeä kuin Rob Reinerin kulttiklassikossa. Uusiseelantilainen dokumenttiryhmä mukamas seuraa vuosisatoja eläneen pienen vampyyrikommuunin elämää Wellingtonissa. Kuvausryhmä taltioi boheemeja verenimijöitä heidän luvallaan. Paljastuu, että satoja vuosia eläneet tunarit ovat vieraantuneet modernista maailmasta. He elävät aivan omassa maailmassaan.

Vampyyrit yrittävät vakuutella, etteivät ole kaavoihinsa kangistuneita. Tunarit intoilevat erikoiskyvyillään, vaikka katsojalle vampyyrimyytteihin liittyvä fantasia on ilmeistä ja imetty kuiviin. Huumori syntyy nokkeluuksista, joilla vanha myytit ovat kantautuneet tähän päivään.

Pönttöhuumori toimii ja gageja lauotaan hengästyttävällä tahdilla. Jos yksi vitsi ei toimi, niin kreisikomedioiden tapaan seuraava odottaa jo kulman takana. Jos natseihin soluttautunut vampyyri ei naurata, niin ehkäpä vampyyrit ihastelemassa auringonnousua Youtubesta laittaa virneen naamalle.

Parhaat vitsit syntyvät banaaliudesta. Naamalle nousee virne, kun vampyyrit riitelevät ruokapöydässä veristen tiskiastioiden pesuvuorosta.

Tekijätiimi on kartoittanut osaamistaan HBO:n komediasarja Flight of the Concordsissa ja tämä näkyy ohjaajakaksikon kyvyssä ajoittaa vitsejä. Vampyyrien naiiviudesta huolimatta heidän vaarallisuutta ei mitätöidä. Hukassa olevat vampyyrit etsivät uhreja ja elävät verestä. Sotkua ja kiusallisia tilanteita piisaa.

Kreisikomedialta silti toivoisi, että vitsit naurattaisivat enemmän ääneen. Hekotuksen sijaan hymistelee. Pitkitetyltä sitcom-jaksolta tuntuvalta kauhukomedialta toivoisi hetkittäin vahvempaa tarinaa.

Jotain sympaattista vampyyrikliseiden naittamisessa tiskirättiarkeen on. Irtovitsien takana piilee pohdinta pitkästä elämästä ja siitä, kuinka ikäännytään arvokkaalla tavalla. Kaiken lekkeriksi lyövä elokuva tuntuisi ottavan tämän pohdinnan jopa jollain tavalla vakavissaan. Tunkkaisten vampyyriparodioiden kastissa tämä voidaan laskea ansioksi.