Varastettu elämä valkokangas

Kaksi aikuista sisarusta ja toisen tytär elävät hiljaisessa bretagnelaisessa merenrantapappilassa. Kodissa hengittää sulassa sovussa menneisyys nykyhetken siivellä. Leskeksi jäänyt isosisko Olga (Sandrine Bonnaire) elää pelkkien muistojensa avulla. Pikkusisko Aida (Emmanuelle Béart) työskentelee luokanopettajana ja viettää paljon aikaansa talon yläkerrassa satunnaisten miesystäviensä kanssa. Olgan teini-ikäinen tytär Sigge (Vahina Giocante) on astumassa aikuisuuteen.

Sisarukset eivät ole kovin vanhoja, mutta heidän vanhempansa ovat jo edesmenneitä. Talon seinät ovat täyttyneet vanhoista perhevalokuvista, joita Olga päivät pitkät katselee. Kylänmies pyytää häntä kerran ulos, hän suostuu, mutta se jää siihen. Aida puolestaan kertoo eräälle rakastajistaan lopettavansa suhteen, mistä syystä mies tekee itsemurhan. Aida ohittaa tämän tapauksen siirtymällä uuteen suhteeseen.

Kumpikin sisar suhtautuu osin selittämättömään suruunsa täysin erilaisin keinoinsa, jotka he ilman keskinäistä ristiriitaa suovat toisilleen. Olga antautuu täysin entiselle elämälleen ja sisäisille toiveilleen, rakentamatta lainkaan muuria läheisimpiinsä. Aida taas taistelee suruansa vastaan iloiten seksistä ja välttäen sitovaa rakkautta. Surulle on antauduttava tai sitä vastaan on taisteltava.

Elämänmuutoksen tapahtuessa Olga, Aida ja Sigge joutuvat vaihtamaan osiaan. Vaikka yhden heistä on lähdettävä kokonaan, triangelin muoto säilyy silti samana. Tämän jatkuvuuden elokuva esittää vähän turhan suorasti ja lopullisin elkein muuttaen epäuskottavasti naisten sisintä luonnetta. Varastetun elämän ohjauksellinen esikuvakin tyrkytetään oikein esimerkkinä: kylän elokuvakerhossa pyöritetään Carl Th. Dreyerin ohjaamaa Jeanne d’Arcin kärsimystä (La passion de Jeanne d’Arc, 1928).

En tiedä, onko kyse tällaisten "perinteisten ranskalaisten elokuvien" nykyisestä vähäisyydestä, vai mistäköhän johtuu, että tämän elokuvan melankolinen raukeus kuitenkin viehättää kummasti. Koko kertomuksen ajan tuuli humisee kallioilla. Se luo oman lämpönsä talon elämään, jossa sisarusten elämä kuluu hiljaa ohi.

Tunnelatauksesta kiittäminen on paljolti hienoja naisnäyttelijöitä. Mantelisilmäisen Sandrine Bonnairen surumielistä eleganssia ei koskaan väsy katselemasta. Emmanuelle Béart jää hiukan hänen varjoonsa. Alain Tannerin Salamanterista (La Salamandre, 1971) ikuisesti muistettava Bulle Ogier on Varastetussa elämässä jätetty merkityksettömästi sivuun, rapistuneella hautausmaalla omiaan mutisevaksi kulkijaksi.