Violette valkokangas

Ranskalaisen sodanjälkeisen kirjallisuuden listoilla ei usein komeile muita naisten nimiä kuin Simone de Beauvoir. Martin Provost haluaakin elokuvallaan nostaa esiin toisen merkittävän naiskirjailijan, Violette Leducin, jonka kirjallinen ura perustui omaelämäkerrallisiin kirjoituksiin ja joka nosti kirjoissaan esiin useita yhteiskunnassa vaiettuja aiheita. Äpärästä (1964) tuli sensaatio, mutta tie menestykseen oli pitkä. Violette taipuu kahdelle vuosikymmenelle ja esittää kirjailijaelämäkerran rinnalla myös naisten aseman hitaan muuttumisen vuosien saatossa.

Mustan pörssin tuloilla itsensä elättävä Violette (Emmanuelle Devos) purkaa omaa elämäänsä paperille ja luettuaan Simone de Beauvoirin (Sandrine Kiberlain) Kutsuvieraan hän uskoo löytäneensä sielunsisarensa. Violetten tekstit omasta elämästään hämmästyttävät rohkeudellaan Simonea, ja naisten välille kehittyy nopeasti ystävyys. Jatkuvasta epävireestä huolimatta naiset tarvitsevat toisiaan. Violetten omakohtaiset tekstit toimivat Simonelle todistuksina hänen filosofisista teeseistään ja Violette taas saa Simonelta tukea ja uskoa omaan työhönsä.

Kulttuurisesti naisten saavutukset taidemaailmassa ovat usein jääneet miesten varjoon. Ohjaaja Martin Provost on jo aiemmassa taiteilijakuvauksessaan Séraphinessa (2008) käsitellyt naismaalarin tietä maineeseen, ja Violettessa samat teemat nousevat jälleen esiin. Koulutuksen puute ei estä naisia luomasta ja uskomasta omien teostensa arvoon. Violetten tekstit jäävät pieniin painoksiin ja sensuuri iskee niihin helpommin, mutta pakonomainen tarve saa hänet kirjoittamaan lisää, vaikka esteet edessä näyttäisivätkin mahdottomilta.

Violette elää tunteidensa vietävänä. Hän ei sensuroi itseään teksteissään saati oikeassa elämässä, ja kaunopuheinen hän on ainoastaan tekstiensä sivuilla. Hänen intohimoinen ja välitön suhtautumisensa elämään luetaan välillä mielenterveyden järkkymiseksi, ja ohjaaja Provost nostaakin Violettessa esiin samoja kysymyksiä aikakauden suhteesta mielenterveyteen kuin Séraphinessa. Sosiaalisten rajojen ylitys tuo mukanaan leimautumisen riskejä, joita ohjaaja käsittelee hienosti elokuvassaan.

Emmanuelle Devosin rohkea roolisuoritus päähenkilönä on täynnä periksiantamatonta energiaa ja uhmaa. Usein romanttisissa komedioissa nähty Sandrine Kiberlain tekee pienieleisen ja monisäikeisen roolityön Simone de Beauvoirina. Naisten välillä on jännittynyttä energiaa, joka tuo elokuvaan kiinnostavuutta ja kuvastaa hienosti kahden erilaisen maailman yhteentörmäystä. Kultturellin Simonen pidättyvyys saa vastapainoksi Violetten huumaavan intohimon elämään. Omilla tavoillaan porvarillista rauhaa uhmanneet naiset ovat monilla tavoin toistensa vastakohtia, mutta heidän välillään vallitsee yhteisymmärrys, joka välittyy vahvana. Ohjaaja on myös käsitellyt kauniisti Violetten ja tämän äidin vaikeaa suhdetta ja sen muuttumista ajan saatossa.

Martin Provost on tehnyt toisen kiinnostavan muotokuvan naisesta, jonka tarina on saanut ansaitusti oman äänensä. Violette on kauniisti kuvattu ja elokuvan tapa käyttää Arvo Pärtin Fratres-teosta toistuvasti luo jännitteitä elokuvan tunnelmaan ja äänimaailmaan. Tarinan keskittyminen Violetten näkökulmaan on tuonut elokuvalle ryhtiä.

Vaikka Provost onkin saanut elokuvallaan paljon aikaiseksi, se ei kuitenkaan täysin nouse toiselle tasolle. Henkilökuvana toimiva kelpo elokuva jää vain henkilökuvaksi hyödyntämättä yhteiskunnallisen murroksen tarinaa, joka Violetten tarinan takana usein häämöttää.