Viidakkokirja valkokangas

Intian viidakoihin sijoittuva Viidakkokirja on Rudyard Kiplingin (1865–1936) tunnetuimpia teoksia. Tarinakokoelman kertomukset ovat Grimmin eläinsadut mieleen tuovia faabeleita, joissa eläimet puhuvat ja käyttäytyvät ihmismäisesti. Viidakkokirjasta on tehty useita elokuvasovituksia, joista tunnetuin on viidakkopoika Mowglin tarinoista ideoitu Walt Disneyn klassikkoanimaatio Viidakkokirja (1967).

Disney-animaatio oli herttainen versio Kiplingin tarinoista, joissa on myös synkempiä ja jännittävämpiä sävyjä. Lähes puolivuosisataa myöhemmin Disney tuo valkokankaille Viidakkokirjansa näytelmäelokuvaversion, jonka sävy on lähempänä Kiplingin alkuperäisiä tarinoita.

Susilauman kasvattama Mowgli joutuu pahan tiikerin, Shere Khanin, silmätikuksi. Suojellakseen laumaansa Mowgli päättää pantteri Bagheeran opastuksella lähteä ihmisten kylään. Matkalla Mowgli törmää jättiläiskäärme Kaahan sekä apinakuningas Louiehen ja ystävystyy huulikarhu Baloon kanssa. Lopulta välit on selvitettävä Shere Khanin kanssa.

Elokuva on suurelta osin tehty tietokoneella, mitä ei yllättävää kyllä kovin helpolla huomaa lopputuloksesta. Miljööt on luotu kokonaan tietokoneilla ja eläimet ovat perinteisten tehosteiden ja digitehosteiden saumatonta yhteispeliä. Eläimet ovat olemukseltaan ja liikkeiltään hämmentävän aidon oloisia, vain tiikeri Shere Khanin liikkeissä on paikoin digitoiduille eläimille tyypillistä mekaanisuutta. Aitouden illuusioon on panostettu jopa hieman liikaa, sillä esimerkiksi kameran linssiin luoduilla vesiroiskeilla on jäljitelty dokumenttimaista tyyliä, mikä oikeastaan vain rikkoo viidakkofantasian visuaalista eheyttä.

Viidakkokirja on ensimmäinen kohdalleni osunut 3d-elokuva, jossa syvyysvaikutelmaa on käytetty johdonmukaisesti läpi elokuvan, ja se myös toimii tuoden elokuvaan visuaalista lisäarvoa. Valtaosa 3d-elokuvista on jälkikäteen muunnettu kolmiulotteisiksi, mikä on tehnyt niistä kuvallisesti latteita. Viidakkokirja on lähtökohtaisesti tehty syvyysvaikutelmaa hyödyntäväksi, mihin viidakkomiljöö on antanut hyvän perustan.

Teknisesti taiturimainen elokuva on tarinaltaan kelvollinen, mistä on kiittäminen alkuperäistekstiä. Opettavaa sävyä ei ole alleviivattu vaan käsitellyt teemat ja niihin sisältyvät opetukset tuodaan esiin tarinan ja sen hahmojen kautta. Pilkettä silmäkulmassakaan ei ole tyystin unohdettu, sillä Mowglin ja kuningas Louien kohtaaminen tuo väistämättä mieleen kapteeni Willardin ja eversti Kurtzin kohtaamisen yhdessä kaikkien aikojen viidakkoelokuvassa Ilmestyskirja. Nyt. (1979).

Lastenkirjaan perustuvassa näyttävässä ja hyvin rytmitetyssä viidakkofantasiassa eniten ihmetyttää korkeahko ikäraja K12. Elokuvan sävy on paikoin toki synkkä ja tarinassa on jännittäviä kohtia, mutta niin on saduissakin. Kyse on seikkailufantasiasta, joka puhuttelee eläinhahmoillaan ennen kaikkea alakouluikäisiä katsojia, jotka eivät ole vielä Tarzan-iässä. Heille Mowgli on omanikäisenä päähenkilönä oivallinen samaistumisen kohde.

Vaikka ikäraja sallii kolmen vuoden jouston vanhemman seurassa, antaa korkea ikäraja elokuvasta vääränlaisen kuvan, mikä todennäköisesti karsii katsojia elokuvan keskeisimmästä kohderyhmästä. Lapsille ja nuorille suunnattujen elokuvien ikärajojen logiikkaa on välillä vaikea ymmärtää. Agenttijuonen ympärille rakennettu ja julmetusti ammuskelua sisältänyt Autot 2 sallittiin kaiken ikäisille, mutta puhuvat eläimet kielletään alle 12-vuotiailta.

Viidakkokirjan ikärajan määrittämisessä on taidettu hämääntyä siitä, että elokuvaa ei ole dubattu vaan sitä levitetään originaaliäänellä. Siitäkin huolimatta Viidakkokirja on kuin tehty metsässä majoja rakentaville seikkailunnälkäisille lapsille – ja siinä kehitysvaiheessa ollaan yleensä alle kaksitoistavuotiaita.