| Vigilante
Karut kostajat
Vigilantismi,
lynkkausmentaliteetti ja kostoasenteen
ilmaantuminen ei ole yhteiskunnallisten
levottomuuksien syy vaan sen looginen
seuraus. Varsinkin Yhdysvalloissa
vigilantismin kaltainen suorasukainen
kansalaistottelemattomuus on ollut
lukemattomien teosten lähde. Oman
käden oikeus on paras oikeus, mikäli
yhteiskunta on niin turmeltunut, että
se joko veljeilee rikollisten kanssa, ei
saa näitä kiinni tai keskittyy
kriminaalien hyysäämiseen uhrien
aseman kustannuksella.
Vigilanttielokuvat
ymmärretään turhan usein puhtaana
väkivaltaviihteenä, joka
yksinkertaistaa yhteisöllisiä ja
lainopillisia ongelmia. Vaikka
populisoivassa kaupallisuudessa piilee
osatotuus, varsinkin liian pitkään
jatkuvien elokuvasarjojen kohdalla, koko
totuus on kuitenkin moniselitteisempi.
Myös oikeistohenkisempi yhteiskunnan
epäkohtien kritisointi osuu usein
kohdalleen.
Yhteiskuntakritiikki
ei ylipäätään ole synonyymi sanalle
marxilais-vasemmistolainen
yhteiskuntakritiikki. Rikollisuus tai
ihmisen kyky julmuuksiin eivät katoa
poistamalla kapitalismi ja tekemällä
ihmisistä näennäisen tasa-arvoisia
sosialistiutopian tovereita. Kokeiltu
on.
Vigilantessa
perusduunari Eddie Marino (Robert
Forster) menettää pienen poikansa
julman jengin murtautuessa hänen
taloonsa. Vammautunut vaimokin jättää
Eddien. Toisin kuin yleensä, Marino
jaksaa kuitenkin uskoa vielä oikeuden
toteutumiseen, kunnes lipevä asianajaja
saa tuomarin avustuksella
jengijohtajalle ehdollisen, lievän
tuomion. Raivostunut Eddie saa itse
tuomion oikeuden halventamisesta ja
pääsee linnaan tutustumaan miesseuraa
etsiviin vankeihin.
Vapauduttuaan Eddie
on ymmärtänyt, ettei oikeus ole sama
asia kuin laki. Seuraa kostoretki, jossa
Eddietä auttavat omat työkaverit,
jotka ovat jo aiemmin muodostaneet
aktiivisen vigilanttisolun.
Kulttinäyttelijä Fred Williamson
esittää Nickiä, joka vajoaa yhä
syvemmälle väkivallan kierteeseen ja
teloo paatuneesti rikollisia laidasta
laitaan, niin ukkoa kuin akkaa. Nickin
hahmo toimii varoituksena siitä, mihin
omankädenoikeus voi johtaa.
Elokuva ei muutenkaan
kaunistele kostajahahmojaan, vaan kuvaa
nämä miltei yhtä
epämiellyttävässä valossa kuin
heidän vastapuolensakin. Yhdestäkään
vigilantista on vaikea pitää, vaikka
heidän toimintansa laukaisseet motiivit
ymmärtäisikin. Raadollinen,
selittelemätön ja koruton
hahmopsykologia toimii paremmin kuin
2000-luvun ylitseampuvat
puhkipsykologisoinnit tai motiivien
kuorruttamiset romanttisilla
virityksillä.
Vigilanten
rakenne on toisinaan kömpelöhkö, ja
melodramaattisimmat väkivaltakohtaukset
ovat tahattoman koomisia. Oma lukunsa on
elokuvan kerrassaan kaamea
kasarisyntikkamusiikki, joka on vielä
astetta pahempaa kuin 1980-luvulla oli
tapana. Vonkuva konejampatus saa korvat
miltei vuotamaan verta.
Puutteistaan
huolimatta Vigilante on
kuitenkin tiukan jäntevä
toimintaelokuva, joka yrittää asettaa
omankädenoikeuden kaltaiset ilmiöt
lajityyppiään laajempiin yhteyksiin.
Väkivaltarikollisten lisäksi yhtä
syyllisiä ovat yhteiskunnan rakenteet
ja porsaanreikiä hyväksikäyttävät
oikeustoimihenkilöt, jotka vapauttavat
poliisin vangitsemat roistot hetkessä.
Elokuvan loppu havainnollistaakin
räjähtävällä tavalla, että
katurikollisten eliminoinnin sijasta on
järkevämpää tähdätä korkeampiin
tahoihin.
Jussi Lahtonen |
