| Aika
lähteä
Muistojen palapeli
François Ozon on
yksi Ranskan työteliäimmistä
ohjaajista, jonka nimellä alkaa jo
Suomessa olla markkina-arvoa. Nopea
tahti ei silti ole suuremmin vaikuttanut
hänen työhönsä, vaan tarinat ovat
edelleen varmalla kädellä tehtyjä.
Myös Aika lähteä on
edeltäjiensä tapaan pieni tarina
suurista vaikeista asioista.
 Romain
on suuren menestyksen kynnyksellä oleva
muotikuvaaja jonka elämä muuttuu
dramaattisesti, kun hän kuulee
sairastavansa syöpää. Hän ryhtyy
marttyyriksi eristäen itsensä kaikista
itselleen tärkeistä ihmisistä. Kun
sillat takana on poltettu, ei aika
kuitenkaan kulu niin nopeasti kuin
Romain on odottanut ja se saa hänet
miettimään perintöään
jälkipolville.
Melvil Poupaud
tekee taidolla Romainin hahmon, joka
kantaa pitkälti tarinan harteillaan.
Suuressa määrin liikkeiden ja ilmeiden
kautta kerrottavan tarinan aikana Romain
muuttuu itsevarmasta muotikuvaajasta
hauraaksi mieheksi. Muutos on näkyvä
niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Ilman hänen vankkaa roolisuoritustaan
olisi elokuva voinut jäädä kuolleiden
kukkien kaltaiseksi kliseiseksi kuvaksi
kuolemasta.
 Ozonin
ohjaajan jälki näkyy vahvassa
tunnelmassa, joka tuo mieleen hänen
aiemmasta tuotannostaan hienon Hiekan
peitossa -elokuvan (2000).
Raskaita aiheita ennenkin käsitellyt
ohjaaja-käsikirjoittaja ei kuitenkaan
tarinallisesti pääse lähelle aiemman
tuotannon tasoa. Tarina on yhä
yksinkertainen ja selittelemätön,
mutta tällä kertaa se ei tuota
toivottua tulosta, vaan jättää
keskeneräisen tunteen. Syntymän ja
kuoleman välistä suhdetta kun on
tutkittu useampaankin otteeseen, eikä
Ozonin tulkinta anna katsojalle mitään
uutta.
Aika lähteä
on hienolta ohjaajalta keskinkertainen
työ. Se lupaa paljon, mutta ei täysin
lunasta lupauksiaan. Vaikka nopea tahti
ei Ozoniin ohjaajana ole vaikuttanut,
niin käsikirjoituksessa se näkyy.
Hienosta tunnelmastaan huolimatta
elokuvalta jää odottamaan enemmän,
mutta lopputulos on silti kaunis ja
herkkä kuvaus synkästä aiheesta.
Emmi Koivumäki |
