| Sunshine
Auringon pimeä puoli
Danny Boylen
ohjaamassa Sunshinessa
pelastetaan maapalloa
luonnonkatastrofilta: auringon
kuolemalta. Avaruusalus Icarus II matkaa
sytyttämään tähden uuteen loistoonsa
lastinaan ydinpommi ja joukko
tiedemiehiä ja astronautteja. Boylen
luottokäsikirjoittajan Alex Garlandin
kynäilemä tieteiselokuva perustuu
ihmisten vuorovaikutukseen ja psyyken
rajoihin suljetussa paikassa ja
stressaavassa tilanteessa.
 Kantavaksi
teemaksi nousee valon ja pimeyden
vastakkainasettelu. Valo esitetään
paitsi elämää ylläpitäväksi myös
tappavaksi voimaksi, sillä
lähituntumassa säteily ei ole
ihmiselle hyväksi. Mitä suuremmaksi
aurinko aluksen ikkunassa kasvaa, sitä
synkemmäksi sen voima muuttuu. Valosta
tulee tappava elementti ja varjoista
pelastus. Mieli ei sopeudu arvojen
kääntymiseen päälaelleen, vaan
auringon kirkastuessa ihmisten pimeät
puolet jylläävät.
 Tieteiselokuvissa
on riittävästi kohkattu
yliluonnollisen kanssa ja piristävästi
Sunshine pyrkii
rajankäyntiin tieteen mahdollisuuksien
ja ihmisen mielen kestävyyden
välillä. Tosin lupaava idea romuttuu,
sillä pinnalliset henkilöhahmot ja
heikko käsikirjoitus eivät kanna
tarinaa alkutekstejä pidemmälle.
Katsojalle eivät selity henkilöiden
väliset jännitteet, motiivit tai
käytös. Testosteronisesta repostelusta
puuttuu syvyys ja tilannetta pahentaa
perin juurin konservatiiviset
näkemykset rodusta ja
sukupuolisuudesta. Esimerkiksi naiset
alistetaan perusteetta vain
emotionaalisiin ja äidillisiin
rooleihin.
Vaihtelua
tieteiselokuvien paatoksellisuuteen Sunshine
hakee itseironisella asenteella.
Miehistön jäsenet vitsailevat genren
perinteistä, mutta tämäkin pilkka
osuu loppujen lopuksi omaan nilkkaan.
Toistuvat kaavamaiset ratkaisut alkavat
tahattomasti parodioida vakavaksi
tarkoitettuja juonen käänteitä.
 Sen
enempää paljastamatta voisi todeta,
että viimeistään loppukohtaus asettaa
tarinan liian räikeään valokeilaan.
Lupaavasti dvd:n yhteydessä markkinoitu
vaihtoehtoinen loppukin osoittautuu
vakavaksi pettymykseksi
vaihtoehtoisuuden tai edes vaihtelun
kannalta. Muutenkaan levyn
ekstra-osuudet eivät tajuntaa
räjäytä, vaikkakin suomenkielisen
tekstityksen mahdollisuus yllättää
positiivisesti.
Moniin genreihin
näppinsä sotkeneen Boylen uralta
löytyy useita onnistumisia, kuten
takavuosien Trainspotting,
mutta myös epäonnistumisia, joihin
tämänkertainen tuotos lukeutuu.
Lupaavaa lähtökohtaa valon ja
ihmismielen sortumisen yhteyksistä ei
hyödynnetä, vaan tarina sortuu
kuluneiden ajatusten kierrätykseen. Sen
sijaan, että teos seisoisi omilla
jaloillaan, se päätyy olemaan tylsä
yhdistelmä Event Horizonia
ja Armageddonia.
Outi Hakola |
