| Seraphim
Falls
Veri valuu maahan
Seraphim Falls
on vanhatestamentillinen western-Rambo.
Koska David von
Anckenin mykistävän jylhästä
elokuvasta kirjoitettua
elokuvakritiikkiä ei ole syytä
jättää yhteen ainoaan, vaikkakin
erittäin kiteyttävään lauseeseen, on
hyvä lainata Stephen Kingin Musta
torni -sarjan aloitussanoja. Maestro
kirjoitti lauseet vuonna 1970 paperille
lauseen, joka on niin hyvä, että jos
King ei olisi sitä keksinyt, lause
olisi syntynyt itsestään viimeistään
tässä ja nyt.
"Mustiin puettu
mies pakeni autiomaan halki ja
revolverimies seurasi hänen
jälkiään."
Ei
sikäli, että Kingillä olisi Seraphim
Fallsin kanssa mitään
tekemistä, mutta sama
hellittämättömän takaa-ajon ja
kahden miehen välisen kohtalokkaan
kohtaamisen tuntu välittyy jo elokuvan
alkumetreillä. Partainen, karvainen ja
metsittynyt Gideon (Pierce Brosnan
yhdessä uransa parhaista rooleista)
joutuu pakenemaan vuoristoisessa,
lumisessa erämaassa henkensä edestä
kivikasvoista Carveria (Liam Neeson)
ja hänen apureitaan.
Mitään
ei selitetä, mitään ei pehmennetä.
Mitään ei edes puhuta pitkiin
aikoihin, eikä elokuva ole muutenkaan
turhalla dialogilla pilattu.
Haavoittuneen Gideonin kärsimä tuska
välittyy raa’an elävästi ja
inhimillisesti. Lumisen vuoriston
kylmyys suorastaan huokuu ruudusta ulos.
Häikäilemättömänä selviytyjänä
ja sisällissodan veteraanina Gideon on
kuitenkin kuolettavan vaarallinen, ja
käyttää luonnon elementtejä ja
sissikeinoja hyväkseen brutaalin
tehokkaasti.
Western ei ole vain
elokuvatyyppi, se on mielentila. Autiot
metsämökit, ruohotasangot, rautatietä
rakentavat häikäilemättömät
liikemiehet, orjuutetut kiinalaiset ja
kierot saarnamiehet ovat tarkkaan
harkittuja etappeja Seraphim
Fallsin jäntevässä,
tinkimättömässä draamankaaressa.
Vaikka elokuva on kahden
huippusuorituksen tekevän
irlantilaisnäyttelijän välinen
ottelu, luonnenäyttelijät kuten Tom
Noonan, Michael Wincott ja Anjelica
Huston sävyttävät tummanpuhuvaa
tunneskaalaa taiten ja vähäeleisesti.
Jylhä,
koruton mutta tyylikkään varmasti
kuvattu teos maalaa sekä fyysisen että
henkisen horisontin. Lännenmaisemat
ovat sielunmaisemia, eteni matka sitten
hyisestä vuoristohelvetistä
tasankomaiden läpi, polttavaan kuumaan
autiomaahan. Syyt takaa-ajoon ja
rikkiraastettujen, pakkomielteisten
miesten suhteeseen selviävät vasta
elokuvan viimeisellä kolmanneksella, ja
siinä vaiheessa niillä ei ole edes
niin väliä. Ei ole väliä, kumpi
miehistä on tehnyt mitäkin tai kuka on
oikeassa, kummatkin ovat yhtä kiinni
vihan ja väkivaltaisen toiminnan
kierteessä ja kummatkin yhtä
väsyneitä henkisesti.
Takaa-ajajan
ja takaa-ajetun vertauskuvallinen taival
muuttuu konkreettisen mytologiseksi
matkaksi halki autiomaan helvetin.
Polttavassa paahteessa vankkureillaan
ajeleva Louise C. Fair (Huston) voi olla
nimensä mukainen raamatullinen kiusaus,
tai silkkaa nääntymisen aiheuttamaa
harhaa. Sillä, ovatko ihmisen
koettelemukset ulkoisia vai sisäisiä,
ei ole väliä.
Jo maskuliinisen
karhea ja keskittyneen tiivis asetelma
riittäisi yhdessä tiukan toiminnan
kanssa tekemään Seraphim
Fallsista hyvän elokuvan.
Erinomaiseksi se muuttuu
loppuasetelmiensa myötä.
Monitulkintainen loppu onnistuu
yllättämään ja nostamaan teoksen
vielä uudelle kerronnalliselle tasolle,
joka ei kuitenkaan sorru postmoderniin
kikkailuun tai vanhan koulukunnan
westernin hengen dramaattiseen
vähättelemiseen. Kuten parhaat
westernit, Seraphim Falls
kertoo jotakin ihmisyydestä.
Jussi Lahtonen |