| Reign
Over Me - ystävyyden voima
Ei muistia, ei
järkeä
Tämän elokuvan
jälkeen olen taas vakuuttunut, että
Adam Sandlerin ei pitäisi näytellä.
Hänen ei pitäisi olla missään
tekemisissä elokuvanteon kanssa, ellei
sitten leikkaushuoneen siivoojana.
Sielläkin hän todennäköisesti saisi
typeriä vitsejään ujutettua muuten
ehkä kelvollisiin elokuviin mukaan.
Ainakin hän onnistuu antikarismallaan
lässäyttämään Reign Over Men.
Elokuva
alkaa lupaavasti. Menestyvä
hammaslääkäri Alan Johnson (Don
Cheadle), jolla on mukava koti ja
suloinen perhe, näkee sattumalta vanhan
opiskelukaverinsa Charlie Finemanin (Sandler)
kadulla. Pöllähtänyt ja Bob Dylania
muistuttava Charlie ei tunnu muistavan
Alania ollenkaan, ja näyttää
muutenkin elelevän etäisenä omissa
maailmoissaan. Charlie on menettänyt
perheensä 9/11-onnettomuudessa ja
kärsii jonkinlaisesta
post-traumaattisesta
stressihäiriöstä. Alan haluaa auttaa
vanhaa ystäväänsä ja alkaa viettää
aikaa tämän kanssa.
Charlie on kuin
taantunut lapsen tasolle, ja Alan
yrittää löytää kontaktia välillä
autistisia piirteitä ja toisaalta
aggressiivisia kohtauksia saavan
Charlien kanssa. Yhteys tuntuu
hetkittäin syntyvän, mutta Alan haluaa
kuitenkin ohjata pahasti oireilevan ja
traumatisoituneen miehen terapiaan. Sen
verran arvaamaton ja irti muusta
maailmasta tämä on.
Elokuvan
alkuun on onnistuttu luomaan mukava,
hieman viipyilevä ja surumielinen New
Yorkin tunnelma. Katukuvat ja niissä
potkulaudalla toikkaroiva Fineman tuovat
metropoliin hetkellisen raukeuden ja
pysähtyneisyyden tunteen, vähän kuin Vanilla
Skyn hehkuvat
kaupunkipysähdykset. Nämä henkäykset
antavat viitteitä tunneälykkäästä
ja kiinnostavasta ystävyysasetelmasta
sekä siitä, millaista käytöstä ja
selviytymismetodia ihmisiltä sokki- ja
menetystilanteissa normaaliuden nimissä
odotetaan.
Mutta Sandlerin karma
astuu peliin. Vaikka
lättänänlaiskasta Sandlerista ei
muutoin pitäisikään, Reign Over
Men alkupuolen häntä kestää.
Sandlerille totuttua vakavampi
näytteleminen ei sinänsä ole mitään
juhlaa, mutta siedettävää. Sitten
Sandlerille tuttu ankeushuumori ja
miehuuden korostaminen hiipii mukaan ja
levittää lonkeronsa kaikkialle. Tämä
vesittää koko jutun. Yleensä niin
hienoja ja herkkiä rooleja tekevä Don
Cheadle vajoaa Sandlerin mukana
syvyyksiin. Tietenkään syy ei ole
pelkästään Sandlerin vaan turvallisen
konventionaalisen ja hölmön
käsikirjoituksen.
Huonoja
reploja ei ole montaa, mutta tarpeeksi
pilaamaan hienosti alkaneen tunnelman.
Hintit, nätit tytöt ja vaimot saavat
osansa. Tässä elokuvassa male
bondataan oikein kunnolla, ja auta
armias, kun Alan tilittää rakastavansa
vaimoaan, mutta tarvitsevansa tilaa niin
kuin mies nyt tarvitsee. Miten tätä
miehen vapaudenkaipuuta jaksetaankin
itseisarvoisesti julistaa edelleen?
Asetelma on niin vanha ja kaluttu, että
siihen ei uskoisi enää turhaan
törmäävän. Perhe on tässä
manifestissa taakka ja vaimo esteenä
miehen luontaiselle tilan
tarpeelle.
Pahinta koko
"kasvutarinassa" on, että
kaikki stereotypiat ja seksistiset
lohkaisut kiedotaan muka-sympaattiseen
ja lämminhenkiseen kerrontaan, kahden
erilaisen miehen kehittyvään
ystävyyteen. Sillä pehmennetään
ala-arvoisia vitsejä ja pistetään ne
moraalisesti hyväksyttyyn kehykseen.
Ainoa virkistävä piirre on, että
elokuvassa keskiluokkaa ja subjektia
edustaa afroamerikkalaisuus totutun
valkoisuuden sijaan. Tosin tässäkin
tapauksessa valkoinen mies opettaa
mustalle elämästä tiettyjä
totuuksia, mutta asetelma on
vastavuoroisesti myös toisin päin.
Heidi Horila |