| Rottatouille
Karvan verran
komeampaa
Pixarin
digitaalipajan bittinikkarit ovat
jälleen kerran saaneet aikaan
kerrassaan onnistuneen kokoperheen
animaatioelokuvan, Rottatouillen,
joka myös voitti juuri käydyssä
Oscar-kisassa parhaan animaatiofilmin
pystin. Myös Pixarin edelliset elokuvat
Ihmeperhe (2004) ja Autot
(2006) tehneen työryhmän
parivuotisella uurastuksella on
loihdittu Pariisiin sijoittuva,
valkosipulin tuoksuinen
jyrsijäseikkailu, jonka animointi on
ainakin karvan verran komeampaa kuin
muiden alan tekijöiden viime aikaisissa
tuotoksissa.
Pixarilta voi aina
odottaa hyvää animaatiota. Tekniikassa
ja taituruudessa yhtiö on
kolmiulotteisen tietokoneanimaation
selkeä johtaja ja edelläkävijä.
Tämän mahdollistaa osaltaan
Disney-yhtiöiden mukanaolo ja ison
tuotantojätin tarjoamat lähes
rajattomat taloudelliset resurssit.
Onneksi Disneyn, tuon megalomaanisen
viihdekonsernin, omien bulkkituotantojen
laadullinen rappio ei ole päässyt
leviämään – ainakaan vielä –
Pixarin piirroselokuviin. Voidaankin
sanoa, että Pixar on ottanut
animaationtekijänä sen eturivin
johtopaikan, jota menneinä
vuosikymmeninä Disney itse piti
hallussaan lukuisilla
menestyselokuvillaan.
 Rottatouille
kertoo ruuanlaitosta innostuneesta
nuoresta Remy-rotasta, jonka kohtalo
heittää pariisilaisen huippuravintolan
keittiöön. Rottaklaanistaan erilleen
kiskaistu pikkuruinen kokkilahjakkuus
päätyy keittiön lahjattoman apupojan
Linguinin apuriksi tämän onnettomissa
kokkailuyrityksissä. Parivaljakon
vähitellen sujumaan lähtevällä
yhteistyöllä yritetään pelastaa
edesmenneen mestarikokki Auguste
Gusteaun perintö ja nostaa hänen
nimeään kantava entinen
menestysravintola uuteen kukoistuksen.
Animaatio ei
kosiskele aikuisia katsojia
alleviivatuilla interteksteillä ja
vitsikkäiksi tarkoitetuilla
viitteillä, joita viljellään
nykyään ärsyttävän paljon isoille
katsojajoukoille tuotteistetuissa
kokoperheen elokuvissa. Aikuisiin
vetoavana elementtinä on tarinan
taustalla ja hetkittäin jopa sen
hahmojen ylitsekin kohoava Pariisi.
Harvinaisella antaumuksella mallinnettu
imaginaarinen Pariisi kuuluisine
maamerkkeineen sekä tunnelmallisine
katuineen ja kujineen antaa elokuvalle
juuri sellaista syvyyttä, jota vanhempi
katsoja osaa arvostaa, vaikka itse
tarina on vain hieman monisyisempi ja
hahmot vain hiukkasen eläväisempiä
kuin suoraviivaisessa lastensadussa.
 Vähän
turhankin pitkäksi venytetty Rottatouille
ei jaksa kantaa kunnolla ihan loppuun
asti, mutta tekee sen silti paljon
paremmin kuin monet lyhyemmät
nykyanimaatiot. Ääninäyttelijöistä
jää päällimmäisenä mieleen
alkuperäisversioon äänensä antanut
Peter O’Toole, joka elitistisine
brittiaksentteineen esittää tarinan
tärkeää sivuhenkilöä, pelättyä
ruokakriitikkoa Anton Egoa. Animaation
suomenkielisen version pääkokki
Skinnerinä häärii hauskasti Jorma
Uotinen. Hänen tanssahteleva
artikulaationsa on ehkä ajoittain
liiankin tutunomaisen epäselvää,
mutta sopivan ylidramaattinen ääni
sopii kieltämättä hahmolleen hyvin.
Dvd-julkaisun
ekstramateriaaleista nousee yli muiden
jo Rottatouillen
teatterilevityksessä alkukuvana nähty
lyhytanimaatio Siepattu.
Näissä Pixarin tavaramerkiksi
muodostuneissa alkulyhäreissä nyt on
vain sitä jotain – vanhanajan kunnon
slapstick-huumoria ja mykkäpiirrettyjen
tilannekomiikkaa! Toiseksi ilonaiheeksi
voi mainita lyhytelokuvan Rotta,
ystävä, jossa ihmisen ja rotan
yhteistä historiaa kuvitetaan
tyylitellyn hauskalla
kollaasianimaatiolla. Muissa lisukkeissa
kerrotaan pääosin ohjaaja Brad Birdin
suulla elokuvan teosta ja tuotannosta,
hetkittäin jopa aika kiinnostavastikin.
Jokke Ihalainen |
