Vahvasti spielbergmäisen Poltergeistin ohjaajanpallilla istui nimellisesti kauhuohjaaja Tobe Hooper. Hooper todennäköisesti teki vain mitä käsketään, sillä Steven Spielberg on kirjoittanut, käsikirjoittanut ja tuottanut elokuvan. Kauhuklassikko täytti juuri neljännesvuosisadan, ja sen kunniaksi teoksesta julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, jonka lisämateriaalina on kaksi vartin mittaista lyhytdokkaria paranormaaleista ilmiöistä. Kyllähän siinä on jo mahtavaa juhlajulkaisua kerrakseen. Mitäköhän 50-vuotispainokseen heitetään mukaan? Oikein traileri ja biografia?

"Juhlajulkaisu"-nimitys on kokenut pahan inflaation, mutta niin on myös itse elokuva. Aikanaan paljonkin kohua herättänyt, ja pitkään tuoreelta ja omaperäiseltä vaikuttanut elokuva ei ole kestänyt ajan hammasta kovin hyvin. Poltergeistin ansiot ovat kuitenkin tavallista kauhuelokuvaa moniulotteisemmat.

Yliluonnollisten ilmiöiden ja henkien hyökkäyksen kohteeksi joutuvan Freelingin perheen edesottamuksia voi analysoida vaikkapa kolmesta lähtökohdasta: yliluonnollisena fantasiana, nykyihmisen ja yhteisön kritiikkinä sekä kauhuelokuvana. Yliluonnollisen fantasian suhteen ei ole hätää, sillä Poltergeistin sense of wonder on parhaimmillaan korkea. Spielbergin tunnusmerkit, eli Carol Annen (Heather O’Rourke) kaltaiset viattoman ilmeikkäät lapset loihtivat taianomaisuutta alkupuolen ilmiöille kuten itsekseen siirtyville tuoleille.

Paha viestii perheelle aluksi television kautta, ja nuori Carol Anne tuijottaa tuntitolkulla ruudun lumisadetta, apaattisena ja jähmettyneenä. Piikki tv-viihteen tylsistyttävään ja aivottomaan tasoon on selvä, varsinkin kun elokuvan lopussa perhe nakkaa hotellihuoneestakin televisionsa pihalle. Nykypäivän chat-saastan ja reality-ohjelmien keskellä mediajätteeseen kohdistuva kritiikki on edelleen paikallaan.

Poltergeistin ongelmaksi muodostuu kuitenkin sen keskeisimmäksi tarkoitettu elementti, kauhu. Silloin kuin yliluonnollinen kauhu lakkaa olemasta kauhua, se muuttuu lähes parodiaksi itsestään. Silloin kun tunnelma katoaa, katoaa myös uppoutuminen elokuvan sisäiseen maailmaan. Poltergeistissa on useita kohtia, jolloin tajuaa piinallisen selkeästi katsovansa vitkuttelevasti etenevää kasarielokuvaa, jonka tunnelmanluonti ei perustu tarinan sisäiseen vetoon vaan ontuviin efekteihin.

Alkupuolella viritelty ja hiljalleen paisuteltu tarinankaari kulkee kyllä loogiseen päätepisteeseensä, joka koittaa vajaat puoli tuntia ennen elokuvan loppua. Tarinaa on jatkettu puoliväkisin, ja siihen on tehty tehosteilla paisutettu ja täysin yllätyksetön yllätyskäänne, jossa eteerisen, tuonpuoleisen pahuuden hahmottelu korvataan typerillä hautuumaan asukeilla, muovisen näköisillä demonihahmoilla ja fyysisellä tuhon ja uhon sekamelskalla. "Se alkaa taas uudestaan" -vyörytys on muutenkin yksi kliseisimmistä kauhuelementeistä, mitä on. Se oli sitä jo 25 vuotta sitten.

Jälkiviisaus on parasta viisautta, mutta Spielberg... anteeksi, Hooperin olisi pitänyt keskittyä vahvemmin sekä ydinperheeseen että mystiseen henkimaailman ilmapiiriin. Turhat efektirymistelyt ja Helvetistä aukeavat portit tuntuvat kuuluvan aivan eri elokuvaan, jota on filmattu samaan aikaan, ja jossa tiukan psykologiset viritykset ratkaistaan halvoilla säikyttelyillä.

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com 29.11.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -