Saimaan ulapalla seilasivat 1981 Suomi-rockin senhetkiset kuninkaat: Hassisen Kone Ismo Alangon johtamana, Eppu Normaali nuoruutensa kukoistuksessa sekä jengin hengellinen johtaja, elämänsä vireessä ollut Juice Leskinen. Kaurismäen veljesten ohjaama musiikkielokuva on saavuttanut semilegendaarisen maineen, mutta dvd-versio vastaa huutoon vain osin.

Vaikka ekstrat, ulkoasu ja formaatti eivät saisikaan vaikuttaa itse elokuvan arviointiin, niin on pakko todeta, että tämän olisi voinut hoitaa tyylikkäämminkin. Hopeakiekolla on vain ja ainoastaan itse elokuva sekä ekstroina muutama satunnainen valokuva. Musiikkidokumentaarin kohdalla itse musiikki on pääosassa, ja vaihtoehtoiset ääniraidat sekä mahdollisuus vaikkapa valita haluamansa kappaleet olisivat kohentaneet lopputulosta huomattavasti, ylimääräisistä taustadokumenteista nyt puhumattakaan.

Kommenttiraita olisi ollut jo varmaan liikaa vaadittu suomalaiselta elokuvalta. Musiikki- ja kulttuurihistoriallisessa mielessä olisi ollut kuitenkin erittäin kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä muusikot itse ovat neljännesvuosisadan aikaisista tapahtumista, nuoruutensa mielipiteistä ja tunnelmista sekä suomalaisen rockin ja sen yleisön kehityksestä.

Tekstityskin on vain ruotsiksi – suomenkielinen tekstitys olisi ollut ehdottomasti paikallaan varsinkin niissä kohdissa, joissa humaltuneet muusikot mökeltävät elämää suurempia viisauksia epäselvästi taustahälyn keskellä. Ainoa keino saada selvää latteuksista häiritsemättä naapureita järisyttävällä äänentoistolla tai hankkimatta kuulolaitetta on kytkeä ruotsinkielinen tekstitys päälle.

Takaisin itse elokuvaan. Musiikkidokumentin tekijöinä Kaurismäen veljesten saavutukset jäävät kiusallisen kaksijakoisiksi. Suurin vika on keikkaosuuksissa. Kamera tönöttää paikallaan, ja alun esittelypätkien jälkeen tarjotaan vain harvoin muuta kuin yleiskuvaa biisien laulajista. Vuorovaikutus yleisöön näyttäytyy olemattomana, muutama pää tai käsi saattaa vilahtaa silloin tällöin. Ei ole mitään käsitystä missä ollaan ja oliko keikoilla kaksikymmentä ihmistä vai kaksituhatta, jonka lisäksi leikkausten tahti on verkkainen kuin vanhoissa neuvostofilmeissä. Tietysti aika aikaansa kutakin, eli mitään MTV-epilepsiaa ei olisikaan tuolloin kaivattu tai osattu toteuttaa, mutta keikkapätkät jäävät silti irrallisiksi ja melko monotonisiksi.

Sen sijaan henkilökuvaukset sujuvat lämpimissä ja intiimeissä tunnelmissa, ja näkyypä itse Aki Kaurismäkikin kuvassa Ismo Alangon haastattelun aikana. Kuvat siniseltä Saimaalta ja yhtä suurta perhettä olevien rokkareiden yhteishengestä toimivat, ja nostalgian väreet heräävät jopa sellaiselle, joka oli tapahtumien aikaan nelivuotias. Kokonaisuutena Saimaa-ilmiössä on selkeä, omanlaisensa kaari joka alkaa yhteislaululla laivalla ja päättyy keikalla esitettyyn huikeaan Maamme-lauluun koko kaartin voimin.

Vertailut nykyajan rokkareihin ja tapahtumiin ovat paikoin masentavia, sillä mikään ei ole auringon alla muuttunut. Viina virtaa ja tupakka palaa jatkuvalla syötöllä, ja yhtään mikäänhän ei ole muuttunut musiikkidokumenteissa viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Jokaisen suomalaisenkin live-dvd:n dokumentit keskittyvät pitkälti känniseen säheltämiseen, viinanjuomiseen ja typerään läppään, joka on hauskaa vain asianomaisille. Kunnon asiaa ei tunnu olevan kuin aniharvalla, Saimaa-ilmiössä sentään muusikot yrittävät pohtia syntyjä syviä perskännien ohella.

Morbidein osuus elokuvassa on Juice Leskisen. Jo ennen aikojaan vanhentuneen näköinen Juice ryyppää ja polttaa kuin katsojaa härnäten, ja naureskellen tekee pilkkaa päihteiden vaaroista ja niistä varoittelijoista. Katsojaa nämä rehvastelut eivät oikein naurata, varsinkin kun Juicen tuskaiset loppuvuodet ja taannoinen poismeno ovat tuoreena mielessä. Kaikella on hintansa, vaikka nuorempana ei elämän lainanotoista vielä makseta kuin korot.

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com 10.5.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -