| Uusi
ihminen
Harmin paikka
Klaus Härö tekee
ihania elokuvia. Kauniita, pehmeitä ja
laadukkaita tarinoita, jotka kertovat
lähihistoriassa eläneistä
sympaattisista ihmisistä. Uusi
ihminen (2007) on kaikkea
tätä, mutta näkymättömästä
Elinastakin saa paremman otteen kuin
viimeisimmän tuotoksen kalpeista
tytönruipeloista.
Alussa
nuori Gertrud (Julia Högberg) raahataan
pikkulapsia pullistelevasta köyhästä
kotitorpasta Odenslundin työkotiin.
Siellä voimakasluonteinen tyttö
tutustuu kohtalotovereihinsa, joiden
henkinen ja fyysinen terveys on
luokiteltu poikkeavaksi. Hyväuskoinen
Gertrud päättää järjestää
itsensä pois ahdistavasta työkodista,
mutta ainoa sallittu keino poistumiseen
on suostua vapaaehtoisesti
steriloitavaksi.
Valkokangas ja
televisioruutu sijaitsevat aina
suunnilleen samalla etäisyydellä
katsojasta, elokuvasta riippumatta.
Miksi jotkut tuotokset sitten tuntuvat
jäävän etäisemmäksi kuin toiset? Uudessa
ihmisessä etäisyyden
muodostavat kaksi seikkaa: teeman
kontekstin puuttuminen ja juonen
persoonattomuus.
Sairaiden,
vajaa-älyisten ja köyhien tyttöjen
sulkeminen työkotiin oli elokuvan
perusteella 1950-luvun Ruotsissa varsin
yleistä. Yhteiskunnan hylkiöiden
sikiäminen edelleen estettiin
sterilisoimalla työkodin asukkaat,
jotta kansakunnasta kehittyisi
keskiarvoisesti parempi, uusi ihminen.
Kyseisiä pakkotoimenpiteitä ei
kuitenkaan selitetä kertaakaan
ymmärrettävästi, vaikka tilaisuuksia
siihen tarjoutuukin.
Persoonansa
käsikirjoitus hukkaa siinä vaiheessa,
kun tajuaa tuijottavansa kotimaista
toisintoa James Mangoldin
mielisairaaladraamasta Vuosi
nuoruudestani (1999). Elokuvat
eroavat toisistaan toki teemaltaan,
sanomaltaan ja ympäristöltään, mutta
hahmogalleria ja tilanteet ovat
hetkittäin lähes identtisiä.
Esimerkkinä kohtaus, jossa potilaat
hiipivät yön hämärissä johtavan
lääkärin toimistoon ja lukevat
ääneen omia sairaskertomuksiaan.
Kiusallista.
Uuden
ihmisen parasta antia on
ilmeikäs päähenkilö Gertrud, joka
sinnikkäästi toimii yhteisön hyväksi
paremman aatteen puolesta. Härön
elokuville tyypillinen herkkyys ja
aneeminen visuaalisuus ovat kauniita,
vaikka hieman lihaa ja verta elokuva
kyllä kaipaisi. Laatuelokuvan oloinen Uusi
ihminen laittaa miettimään,
tarkoittaako elokuvan kansainväliseen
mittaan kasvaminen samalla sen
laimenemista ennalta arvattavaksi
perusdraamaksi?
Klaus Härö on joka
tapauksessa hieno ohjaaja. Toivottavasti
seuraavaa elokuvaa katsellessa ei
tarvitse laskeutua muutamaa penkkiriviä
lähemmäksi valkokangasta saadakseen
otteen henkilöistä. Uuden
ihmisen tapauksessa sohvan
siirtäminen lähemmäs ruutua ei
ainakaan auttanut.
Raisa Laukkanen |