| Alaston
lounas
Kirjailijan
muodonmuutos
David Cronenberg
tunnetaan elokuvista, joissa groteskius
lihallistuu ja seksuaalisuus kääntyy
perversioiksi. Ei ole siis suurempi
ihme, että kanadalaisen elokuvan
villikko otti ja filmasi beat-kirjailija
William S. Burroughsin Alastoman
lounaan (1959). Kyse ei ole
kuitenkaan suorasta lainasta, vaan
pikemminkin vaikuttimien hakemisesta.
Cronenbergin Alastomassa lounaassa
onkin löydettävissä niin kirjailijan
elämänkertaa kuin myös beatnikeille
ominaista viinan ja huumeensekaista
höyryntää.
Alastoman lounaan juoni
on liian monipolvinen kerrottavaksi
tässä seikkaperäisesti. Todettakoon
vain lyhyesti, että elokuva alkaa New
Yorkista vuonna 1953. Kirjailija Bill
Lee työskentelee tuholaistorjujana.
Pahaksi onneksi hänen vaimonsa Joan
tykittää suoneensa tuholaismyrkkyä,
jota Lee käyttää työssään. Mies
hakee vieroitusapua tohtori Bentleyltä,
joka antaa Leelle lääkkeeksi mustaa
jauhetta. Erinäisten huumekokeilujen
jälkeen Bill ampuu vaimonsa ja tulee
ohjatuksi pakomatkalle kaukaiseen
Interzoneen, joka kovasti muistuttaa
pohjois-afrikkalaista islamilaista
kaupunkia. Interzonessa hänen kuuluisi
kirjoittaa raportti Interzone-yrityksen
toiminnasta kirjoituskoneella, joka
tämän tästä muuttuu
kovakuoriaiseksi. Ötökät ovat tässä
elokuvassa siis kovassa huudossa,
eivätkä vain viittauksina Kafkaan.
Juoni tuntuu olevan
elokuvassa yhtä harhaanjohtava kuin
Leen todellisuuskäsitys. Alastomassa
lounaassa tunnelma onkin
tarkoitusta tärkeämpää. Cronenberg
rakentaa omanlaistaan mysteeriä apunaan
omintakeinen huumorintaju,
hykerryttävän puistattavat lavasteet,
hieno Ornette Colemanin
saksofonityöskentely ja onnistuneet
näyttelijäsuoritukset. Peter Weller
näyttelee vanhan huumehörhö
Burroughsin alter egoa Bill Leetä, joka
on kadottanut itsensä kirjoituskammon
ja huumeiden käytön aallokkoon. Leen
haamuvaimona esiintyy Judy Davis, joka
on juuri sopiva kireänä narkootikkona.
Ian Holm saa esiintyä lipevänä
kirjailijana Tom Frostina, joka nauttii
Interzonen kauniiden poikien seurasta.
Roy Scheideristä kuoriutuu itse pahuus.
Cronenbergin Alastomassa
lounaassa mikään ei ole sitä,
miltä ensin näyttää. Se käy
rasittamaan pitemmän päälle,
varsinkin sen jälkeen kun ensimmäiset
shokkiefektit on käytetty. Vain
satunnaiset vitsit toimivat, kuten se
että Weller juttelee kirjoituskoneensa
peräaukon kanssa. Tai se, että hän
lopulta päätyy Annexiaan, kovin
saksalaiselta vaikuttavaan valtakuntaan.
Huumeharhan logiikkaa on kuitenkin
lopulta tylsää seurata vierestä,
elokuvan käsikirjoituksen pohjana se on
mielenkiintoinen kokeilu muttei sen
enempää. Cronenbergin kunniaksi on
tosin sanottava, että jotakin
oleellista Burroughsin Alastomasta
lounaasta on tarttunut mukaan.
Nimittäin beatnikmäinen käsitys
kirjallisesta työstä; kirjoittaminen
on tekoja ja elämistä, eläminen
kirjoittamista. Ja onhan dvd:llä mukana
elokuvan hieno traileri.
Riina Mikkonen |
