| Ichi the
Killer
Tappamisen ihanuudesta
ja kurjuudesta
Yhdeksi
elokuvahistorian rankimmaksi
väkivaltaskenaarioksi nousee
epäilemättä Takashi Miiken ohjaama Ichi
the Killer, japanilaisittain Koroshiya
Ichi, joka perustuu
samannimiseen mangaan. Nopeasti suuren
yleisön tietoisuuteen noussut Miike
väistelee yhteen genreen lokeroitumista
ja vie katsojan ekskursiolle niin
ikään komedian, kauhun ja splatterin
puolelle. Tuotantoon kuuluvat Dead
or Alive itsenäisine
jatko-osineen (1999) sekä perversioihin
keskittyvät Audition (1999)
ja Visitor Q (2001).
Yakuzapomo
on kadonnut mystisesti. Hänen läheisin
alaisensa, mielikuvituksellista
kidutustavoista tunnettu Kakihara (Tadanobu
Asano) alkaa kammeta tietoja sisäpiirin
epäillyistä. Kakiharaa ei aja
pelkästään lojaalisuus pomoaan
kohtaan, vaan kaipuu tämän hellään
sadomasokistiseen käsittelyyn. Tätä
pomon exä, eksentrinen Karen (Paulyn
Sun) yrittää innokkaasti korvata.
Ichin (Nao Omori) silpovien terien
tielle tuntuu osuvan koko lähipiiri,
kunnes Kakihara saa tietää olevansa
seuraava uhri.
Tappaja-Kakihara
nauttii kiduttaessaan uhrejaan, mutta
Tappaja-Ichi inhoaa koko touhua.
Uhreistaan silppua tekevä, itkeskelevä
Ichi onkin vain pelästynyt pikkupoika,
jota kaksoisagentti Jijii (Shinya
Tsukamoto) ohjailee. Maanmiestensä
tapaan Miiken elokuvissa japanilainen
ydinperhe oirehtii, tällä kertaa
Charles Mansonin perheen tapaan. Elokuva
vilisee läkähtymiseen asti toinen
toistaan fiksoituneempia, omituisia
hahmoja, mutta sankarit puuttuvat
totaalisesti. Hyvän ja pahan
jaottelulla ei ole sijaa, koska
säälistä tehdään armotta
lihamureketta.
Psykopaattisen
Kakiharan roolissa loistava Tadanobu
Asano lukeutuu japanilaisen elokuvan
ykköstähtiin. Shinya Tsukamoto
muistetaan parhaiten ihmisen ja koneen
väkivaltaisesta liitosta kertovan Tetsuon
(1989) ohjaajana. Omintakeinen ja
nopeatempoinen musiikki on japanoisea
edustavan Boredoms-yhtyeen Seiichi
Yamamoton käsialaa. Hissimusiikista
kaukana oleva meteli rytmittää
käänteitä, repii ja liimaa oudot
tapahtumat.
Yakuzaelokuvan
uudemmassa polvessa, kuten Takeshi
Kitanon Sonatinessa
(1993), kova graafinen väkivalta ja
musta huumori rinnastuvat kylläisiin
värimaailmoihin ja hienovaraisiin
yksityiskohtiin. Lännessä herra
Tarantino hallitsee vastaavat kuviot.
Miike rakentaa kuvansa huolella ja
yllättävästi. Väkivallan
estetisoiminen tapahtuu kirjaimellisesti
kieli poskella. Ichissä
perinteinen itämainen kuolemisen ja
tappamisen taito on nihilististä
cyberpunkia.
Sadismin ja
perversioiden ylimenoilla vuorattu
kuvasto lipsahtaa parodian puolelle ja
läträäminen kääntyy tarkoituksella
koomiseksi suolikasoihin
liukastelemalla. Uhreista tehdään
tempuraa tai neulatyynyjä. Lojaalisuus
ja kunnia johtavat myös itsensä
silpomiseen. Valitettavasti naiset
joutuvat jälleen kerran raaimman
väkivallan uhreiksi perinteisen
eksploitaation mukaisesti, vaikka
miehiäkään ei säästellä. Miike
tietää, että väkivalta myy ja
äärimmilleen vietynä johtaa
kulttimaineeseen.
Mailis Saralehto |