| Paksuna
Odottavalla kannalla
Kavereidensa kanssa
kommuunissa asuva, pilveä
pössyttelevä ylipainoinen Ben (Seth
Rogen) kohtaa yökerhossa
ylennystään juhlivan, kurinalaisen
säntillisen Allisonin (Katherine
Heigl). Tuhti laitamyötäinen
johtaa kiihkeään yhden yön
suhteeseen, ja kiiman hetkellä
ehkäisykin unohtuu. Kahden kuukauden
kuluttua Allison huomaa olevansa
raskaana ja päättää pitää lapsen.
Samalla Allison päättää tutustua
lapsensa isään paremmin.
Judd
Apatow'n toinen kokopitkä elokuva
pureutuu lämminhenkisesti, erittäin
tarkkanäköisesti ja oivaltavasti
perhedynamiikkaan ja kahden keskenään
varsin erilaisen persoonan
ristiriitoihin, joita raskausaika
monimutkaistaa entisestään. Monet
elokuvan tilanteista perustuvat Apatow'n
ja hänen vaimonsa (Allisonin sisarta
esittävä Leslie Mann) omiin
kokemuksiin, joten absurdeimmissakin
kohtauksissa on usein totuuden siemen.
Perhekeskeisyyttä lisäävät vielä
pariskunnan omat lapset, jotka
esittävät elokuvassa Allisonin sisaren
lapsia.
Samaan aikaan Paksuna
on kuitenkin myös estoton ja
räävitön komedia, jossa verbaalinen
komiikka on sukkelasanaista, luontevaa
ja ennen kaikkea täysin vailla
poliittisen korrektiuden
häivääkään. Päähenkilöistä ja
heidän suhteestakaan ei huumoria puutu,
mutta rivoimmat jutustelut on jätetty
Benin pilviveikkokavereille, joiden
jorinat ovat yhtä härskejä kuin
vähän yli parikymppisten nuorukaisten
miesporukassa tosielämässäkin.
Huumori
ei sisällä itsetarkoituksellisia
shokkiarvoja, eikä naljailu ole
missään vaiheessa itseisarvo.
Pikkutuhman hihittelyn ja liioitellun
oloisen läpänheiton sijasta joka
hahmolla on oma, selkeä funktionsa
draaman kaaressa, joka kantaa
suvereenisti koko elokuvan keston. Teos
on komediaksi varsin pitkä, mutta
toisaalta elokuva ei edes ole puhdas
komedia vaan komediallinen draama.
Elokuvan leikkaaminen tiukkatahtiseksi
aivot-narikkaan-vitsiautomaatiksi
olisikin ollut karhunpalvelus tarinalle
ja sen nyansseille.
Apatow'n ohjaustyyli
antaa tarkoituksella ja suosiolla tilaa
näyttelijöiden improvisaatioille ja
eläytymiselle. Tarinan
käsikirjoitusrunko ja tapahtumat ovat
kylläkin tarkkaan suunniteltuja, mutta
dialogia muuteltiin kuvausten edetessä
hyvinkin spontaanisti, ja samoista
otoista kuvattiin usein täysin
erilaisia versioita. Tämä vapautti
näyttelijät mahdollisimman luontevaan
ja aidon kuuloisen replikointiin, mikä
näkyy lopputuloksessa.
Lisäksi
raskausajan tabuja aina
aamupahoinvointien aikaisista
oksenteluista raskausajan seksiongelmiin
ei lakaista maton alle. Myös itse
synnytys on visuaalisesti harvinaisen
fyysinen. Naisen sukupuolielimien
näyttäminen on ylipäätään
rapakontakaisissa valtavirtaelokuvissa
tabu, saati sitten edes pikaisen
lähiotoksen näyttäminen ulos tulevan
vauvan päälaesta. Onkin sinänsä
paradoksaalista, että syntymän
näyttäminen voi loukata joitain
katsojia paljon enemmän kuin
lukemattomat veriset kuolemat koko
perheen väkivaltaleffoissa.
Perheenlisäystä,
parisuhteita ja ystävyyssuhteita
käsitteleviä elokuvia on parin viime
vuodenkin aikana tullut yllättävän
monta, mutta Paksuna on
niistä kärkipäässä. Moraalisaarnat
väliin jättävä, hauska, katsojan
omaan älykkyyteen luottava ja
kerronnallisesti taidokas teos on
lajissaan erinomainen.
Bonuksia on
erikoisversiossa tuntitolkulla.
Anarkistiset bonukset ja pätkät
vaativat vankat istumalihakset, mutta
varsinkin mielipuoliset Kuni-pätkät
ovat sohvaperunaksi muuttumisen
arvoisia. Yksistään elokuvasta
poistettuja kohtauksia on kahdella
levyllä vajaan tunnin verran. Sketsien
taso olisi riittänyt mainiosti itse
elokuvaankin, mutta ne eivät olisi
tukeneet elokuvan kokonaisuutta, eikä
ajatus yli kolmetuntisesta komediasta
olisi ollut kovinkaan houkutteleva.
Yleensä elokuvien
teosta kertovat dokumentit ovat latteita
itsekehuskeluja ja teknisten detaljien
tympeää selvittelyä. Paksuna-bonukset
ovat kuitenkin pääosin Spinal
Tap -henkisiä pseudodokkareita,
joissa näyttelijät ja ohjaaja kertovat
vakavalla naamalla täysin absurdeja
asioita. Varsinkin yli puolituntinen Finding
Ben Stone on herkullinen satiiri
elokuvien päätähtien valinnasta.
Jussi Lahtonen |