| Viidakkokirja
2
Viidakko kutsuu – ja
metsään mennään
Disneyn
animaatioyksiköissä urakalla
tehtailluilta jatko-osapiirretyiltä
eivät ole säästyneet sen paremmin
yhtiön uudemmat kuin vanhemmatkaan
elokuvat, ne rakastetut ja ihan oikeasti
klassikkostatuksensa ansainneet
piirrosfilmit. Varsinkin viimeksi
mainittujen kohdalla heppoisten ja
hengettömien lisäosien tekeminen
tuntuu silkalta voiton maksimoinnilta
mahdollisimman helpolla ja halvalla.
 Vuonna
2002 valmistunut ja tuolloin hetimiten
niin teatterikierroksella piipahtanut
kuin myös videolevitykseen päässyt Viidakkokirja
2 on katsottu aiheelliseksi
pistää jo toistamiseen kaupan
dvd-markkinoille, vaikkei
tusinatuotteella ole juurikaan
mainitsemisen arvoisia ansioita. Kaipa
näille tyhjänpäiväisille
jatko-osajulkaisulle piisaa joka
tapauksessa ostajia Aku Ankan
luvatussa maassa, jossa Disneyn nimi
käsitetään – tai paremminkin
väärinkäsitetään – ikään kuin
automaattisesti jonkinmoiseksi takeeksi
lastenpiirrettyjen laadusta.
Viidakkokirja 2:n
animointi onkin aivan siedettävää,
joskaan ei erityisen mieleenpainuvaa.
Huolitellumpaa ja tasalaatuisempaa
jälkeä nyt on kuitenkin saatu aikaan
kuin monissa muissa Disney-piirrettyjen
jatko-osissa. Tarinan tasolla ei ole
vaivauduttu kehittämään mitään sen
kummempaa, vaan köykäinen kakkososa
ratsastaa täysin klassikkoesikuvansa
maineella ja jatkaa satua siitä, mihin
ensimmäinen, Rudyard Kiplingin
romaanista aiheensa lainannut Viidakkokirja
(1967) jäi.
 Eläinten
kasvattama Mowgli-poika asuu nyt
viidakon laidalla olevassa kylässä,
mutta sivilisaation velvoitteet
ahdistavat ja tyttökaveri Shanti on
lähinnä ikävä riippakivi villeyttä
ja vapautta haikailevan nuoren miehen
niskassa. Kaverin veri vetää
viettämään huoletonta
metsäläiselämää isäkarhu Baloon
kanssa. Mowgli karkaa uudesta
kotikylästään takaisin viidakkoon,
jossa sekä poikaa että hänen
peräänsä lähtenyttä Shantia vaanii
vanha vihollinen, tiikeri Shere Khan.
Piirroselokuvan
parasta antia ovat vanhallekin Viidakkokirjalle
kunniaa tekevät musiikkinumerot, jotka
hetkittäin svengaavat varsin mukavasti.
Kerrassaan tympeää on puolestaan
läpeensä konservatiivinen tapa
esittää sukupuolia sekä karhun ja
pojan muodostaman poikamieskaksikon
hetkittäin jopa ällistyttävän
misogyyninen sanailu. Ikäviä juttuja
missä tahansa elokuvassa – saati
sitten lapsille suunnatussa. Päällisin
puolin harmittomalta näyttävä
lastenviihde ei asenteellisuudessaan ja
vanhoillisuudessaan olekaan lopulta
harmitonta. Eikä hauskaa.
Päivi Valotie |
