Sisko ja sen veli -akseli toimii, sillä kuuluisamman Paltrow'n eli Gwynethin veli Jake sai sisarensa mukaan elokuvaansa. Kyynisempi voisi todeta tämän olleen suurin syy koko elokuvan rahoittamiseen ja esittämiseen eri filmifestivaaleilla, sillä Jaken rahkeet eivät kovin kummoiseen suoritukseen riitä.

The Good Nightin päähenkilö, elämäänsä leipääntynyt ja nuoruudessaan kulttibändin kitaristina ollut Gary (Martin Freeman) on päätynyt tekemään b-luokan mainosmusiikkia, pomonaan entinen bändikaverinsa Paul (Simon Pegg) ja vaimonaan katkera, kitkerä, nalkuttava ja seksintappaja-superhessuasuissa liikuskeleva Dora (Paltrow). Rutiinien ja tuhoutuneiden unelmien myötä kaikki on jähmettynyt paikalleen, suhde on kuollut ja taiteellisuus on antanut tietä kaupallisuudelle.

Gary näkee muutamana yönä unta eurooppalaisesta unelmiensa tytöstä Annasta (Penelope Cruz), ja opettelee valveunien näkemisen jaloa taitoa moniongelmaisen unigurun Melin (aina mainio Danny DeVito) johdolla. Lopulta Gary vajoaa yhä syvemmälle haavemaailmoihinsa, eikä etääntymistä todellisuudesta auta edes Annan tosielämän vastineen tapaaminen, sillä oikea Anna on kaikkea muuta kuin unelmatyttö.

Keskiluokkaisiin rutiineihin tarrautuneet henkilöhahmot ovat kyllästyneitä toisiinsa ja itseensä, mutta liian turtuneita ja peloissaan muutokseen. Parhaat päivät ovat jo menneet eikä paluuta ole, mikään ei tule tässä maailmassa muuttumaan paremmaksi. Elämän perimmäinen totuus vaatisi jäntevän käsittelytavan, kiinnostavat henkilöt sekä toimivan draaman kaaren, jotta depressio ja mollivoittoinen alavire jalostuisivat teokseksi jolla olisi oivaltavaa sanottavaa aiheeseen. Tätä ei ole kuitenkaan Jake Paltrow'lla tarjota, vähäeleisyyden ollessa kliseistä ja mitäänsanomatonta.

Elokuvaa on kategorisoitu myös komediaksi, mutta siinä ei ole juuri mitään komediallisia elementtejä. Ainakaan se ei missään vaiheessa naurata, ellei muutamia kyynisiä, henkilöhahmojen banaalin lohduttoman sielunelämän paljastavia välähdyksiä lasketa mustaksi huumoriksi. Kun nälvivä, naljaileva ja miestään halveksiva vaimo yllättää depressiivisen miehensä masturboimasta kylpyhuoneesta kello seitsemän aamulla, näennäisen koominen skenaario ei ole lopultakaan kuin inhorealistinen välähdys ihmisten suuren enemmistön parisuhteiden lopullisesta kohtalosta.

Voiko olla pahempaa pitkäkestoista helvettiä kuin maata sellaisen ihmisen vieressä, joka ei enää tunteisiin vastaa, johon ei saa koskea, joka ei koske, ei edes halaa? Kun puolison alaston ja houkuttava ruumis voisi olla kilometrin eikä sentin päässä, tajuaa, että vieressä on muukalainen, joka halveksii asuinkumppaniaan ja jota ei ole kenties koskaan oikeasti tuntenutkaan.

Näiden ajoittaisten välähdyksien myötä The Good Night on väkevimmillään, ennen kuin se taas vajoaa harmaaseen keskinkertaisuuden alhoon, ja päähenkilöiden kohtalot lakkaavat lopullisesti kiinnostamasta. Kukapa haluaisi vaihtaa harmaan arjen kurjuutensa elokuvakurjuuteen, joka on vähintään yhtä latteaa ja tylsistyttävää?

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com 13.3.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -