Kolmas
Bourne-kolistelu on yksi parhaita
osoituksia siitä, miten fiksun
toimintaelokuvan voi tehdä tinkimättä
piiruakaan toiminnan määrästä. Medusan
sinetti on täpösen täynnä
toimintaa pirskahdellen sieltä
täältä jo yli äyräidenkin.
Muutamaan laajempaan näytökseen on
orkestroitu sekvenssimäinen sarja
toinen toistaan kovemmilla kierroksilla
kiihtyviä kohtauksia ympyrän
sulkeutuessa kuvaan, josta kaikki alkoi.
Bourne saa lopulta kuulla totuuden, jota
hän ei välttämättä edes halunnut
tietää.
Suurestakaan
televisioruudusta katsottuna Medusan
sinetti ei pääse visuaalisesti
täysiin oikeuksiinsa, mutta silti
pystyy nauttimaan ohjaaja Greengrassin
poikkeuksellisen taidokkaasta
rytmityksen tajusta ja kyvystä
toteuttaa se. Siitähän todistelivat jo
esikoisohjaus Verinen sunnuntai
(2002) sekä etenkin Medusan isku
(2004) ja United 93
(2006). Vaikka sisällöllinen anti ei
Bourne-finaalissa ole loppujen lopuksi
kummoinenkaan, freneettinen kokonaisuus
vaikuttaa kuitenkin kiehtovalta,
loogiselta ja perustellulta.
Toimintakohtaukset on mietitty ja
kirjoitettu millimetrin tarkkuudella.
Eikä tässä tempossa ehdi edes
miettiä uskottavuuden rajoja, kun
Bourne painaa kaasua välillä pelkän
sisun voimalla.
Mutta
toisaalta, omanlaisensa synkkä arkisuus
ja kylmä selviytymisen logiikka ovat
kuitenkin aina olleet Bourne-elokuvien
ehdoton voimavara. Paul Greengrassin
tyyli on puhdasveriseen
toimintaelokuvaan kiehtovan
dokumentaarinen tai oikeastaan
tirkistelevästi tositelevisiomainen,
sillä katsoja pääsee erilaisissa
lokaatioissa ikään kuin kurkkimaan
elokuvan henkilöiden olkapäiden yli,
väistelemään kyynärpäitä keskellä
tuimaa tappelua ja hyppäämään
Bournen selässä ikkunan läpi.
Bourne-elokuvien
tavaramerkkinä on alusta asti ollut
karu fyysisyys, jonka sekaan katsoja
armotta imaistaan, ja sen kolmas osa
venyttää äärimmilleen, mikä ei
tarkoita kuitenkaan sitä, että pitää
välttämättä olla mitään
suureellista. Esimerkkinä nerokkaasti
koreografioitu ja rytmitetty kävelty
takaa-ajo Waterloon asemalla
vastapainoksi hurjalle kattohyppelylle
Tangerissa tai hurjastelulle New
Yorkissa. Toiminnalla ja toiminnalla on
eronsa.
Voimakkaat
lähikuvat, teleobjektiivilla
taiturointi, ronski käsivarakuvaus,
kekseliäät kamera-ajot ja niin päin
pois saavat pintapuolista valaistusta
lisämateriaalien making offeissa, mutta
muuten lisien anti jää, kuten
yleensä, jonninjoutavan läpän
tasolle. Lasken Bourne-elokuvien
ansioksi myös sen, että ne pelastivat
agenttigenren ja pakottivat ennen
kaikkea Bond-elokuvien tekijät
katsomaan peiliin, mikä on palauttanut
myös sen kaikkien aikojen kuuluisimman
salamurhaajan takaisin totisemman
tekemisen meininkiin. Ehkä pienen
dokumentin aihetta olisi siinäkin.
Ainoana
merkityksellisenä miinuksena pidän
sitä, kun Bourne lopussa paljastuu
odotetusti entiseksi erikoisjoukkojen
upseeriksi, joka on mennyt
tiedustelupalvelun
tappajakoulutusohjelmaan omasta vapaasta
tahdostaan, siihen ei malteta pysähtyä
ja pohtia hetki asiaa yksilömoraalin
kannalta pakkomielteisen liikkeenkin
kustannuksella. Bournen identiteetin
selvittäminenhän on jättänyt kolmen
elokuvan verran taakseen raatoja ympäri
maailmaa, ja tylynä vastauksena on
lopussa, että oma vika.
Oma
vika onkin sitten Bournen itsekkäitä
motiiveja rankasti kyseenalaistava
seikka, joka diagnosoi amnesiaa potevan
salamurhaajan ympäri mennään yhteen
tullaan -reissusta kaikkinensa kovin
turhan, vastuuttoman ja moraalittoman ja
jonka mukaan yksilökeskeisyys vain
tuhoaa lähiympäristöään. Millainen
kommentti tämä taas on
nykykulttuurista, jäänee jokaisen
omaksi harkittavaksi tykönään.
Kiinnostavaa
lajityypin sisällä on myös leikkiä
ajatuksella, että tehtäisiin kaksi
lyhytelokuvaa tappamisesta, toisessa
kuolee Bond ja toisessa Bourne. Kun
James Bond tapettaisiin elokuvan alussa,
maailmaa uhkaisi todennäköisesti tuho
tai ainakin entistä suurempi kärsimys.
Kun Jason Bourne tapettaisiin elokuvan
alussa, kaikki pyörisi niin kuin
ennenkin eikä ketään kiinnostaisi.
Siksi James Bondin takki ei tyhjene,
mutta Jason Bournen takin Medusan
sinetti kyllä tyhjensi.
Toivottavasti hieno toimintatrilogia nyt
maltetaan pitää oikeassa
määrässään.
Janne Rosenqvist