Viime vuonna valtaelokuvaa dominoitiin laadullisesti kolmen ohjaajan voimin. Kunnostautuneet olivat tyystin oman sarjansa muodostaneet Alejandro González Iñárritu, Terrence Malick (The New World) ja Michael Mann (Miami Vice).

Kolmikkoa yhdistää erittäin kokonaisvaltainen suhtautuminen taiteeseensa. Tyyleiltään he ovat tyystin erilaisia, mutta yhtä kaikki korostuneesti ja poikkeuksellisen ilmaisuvoimaisesti elokuviensa sisältöjä elämyksellisen audiovisuaalisen kerronnan kautta avaavia auteureja. He ovat nykyelokuvan runoilijoita, jotka taistelevat eturintamassa elokuvan puolesta taiteena kaukana perusviihteen ja digitaalispektaakkelien tuolla puolen.

Babel on Iñárritun uskomattoman upean ja puhuttelevan kuoleman ja sattuman trilogian päätös (Amores perros, 2000; 21 grammaa, 2003). Raamatun myyttiin ankkuroituva mestariteos levittäytyy edeltäviä teoksia laajempina renkaina, viimeisinä epätoivoisina värähdyksinä elämän ja kuoleman meressä edustaen maailmanelokuvaa ihmisyyden ankarassa analyysissä.

Marokkolaisten paimenpoikien kiväärileikin kohtalokas vahinko laukaisee niin eteen- kuin taaksepäinkin sekä sivuille laajenevan syy- ja seuraussuhteiden vyyhdin, jossa humaanisuus on kovin helposti hukattavissa ja jossa modernin kommunikaatioteknologian luoma yhtenäisyyden tunne ei ole loppupeleissä muuta kuin pelkkää harhaa, illuusiota.

Olen harvoin kokenut elokuvassa yhtä suurta hämmennyksen tunnetta kuin seuratessani Brad Pittin ja Cate Blanchettin näyttelemän amerikkalaispariskunnan eristäytynyttä kohtaloa jossain marokkolaisessa periferiassa. Iñárritu heittää eteen ironiaa, joka ei juurikaan naurata. Kun amerikkalaismedia syytää tuutista suurta uutista terroristihyökkäyksestä ja ties mistä, kukaan ei oikeasti kuitenkaan tiedä, mitä on tapahtunut tai missä amerikkalaispariskunta edes on. Mediatodellisuuden ja todellisuuden välinen syvääkin syvempi kuilu katoaa kosmokseen. Muutaman ihmisen todellinen hätä hävitetään tuuleen ja torven soittoon.

Babel lohduttaa kuitenkin sillä, että olemassa yksilöitä, jotka välittävät ja jotka monesti ovat "pieniä", hyvin tavallisia ihmisiä. Siitähän se hyvyys kumpuaakin, alkaa väreillä ympäriinsä. Ei mistään muusta kuin pienen ihmisen pienistä hyvistä teoista. Mutta elämässä ei köyhyys eikä rikkaus jalosta ihmistä, vaan moraalinen lujuus ja vastuu lähimmäisistä.

Iñárritulle ihmisten valtaosa edustaa putkeen katsojien ja heikompien riistäjien rotua enkä voi väittää hänen olevan väärässä. Siksi ihmiskuntaa edelleen eniten yhdistävä tekijä on onnettomuudet. Ryhtiliike tehdään vasta kun selkä painetaan seinää vasten. Joku surullinen kerta se on jo liian myöhäistä.

Usko elämän sattumankauppaan ehkä jo hiukan ehtii natista, kun Iñárritu kuljettaa yhtä tarinaansa Tokioon ja siellä isänsä kanssa asustelevaan kuuromykkään teinityttöön, jonka seksuaalinen herääminen yksinäisyyden ja vieraantumisen saattelemana purskahtelee kipeänä, päämäärättömänä vastarintana. Mutta kun malttaa katsoa kuuromykän teinitytön tarinan ajatuksella, niin sitä tajuaakin päätyneensä Babelin temaattiseen ytimeen, ihmisenä elämisen suureen ongelmaan ja haasteeseen: rajoihin sisällämme.

Janne Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 17.5.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -