|
Ali
Suuren urheilijan muotokuva
Heat-ohjaaja Michael Mannin elokuva kaikkien
aikojen nyrkkeilijästä Muhammad Alista piti olla todellinen suureepos
tästä aikoinaan suuria ristiriitoja herättäneestä loistavasta atleetista.
Valitettavasti Ali (2001) on vaisu ja ylipitkä teos, jonka
seesteistä ilmapiiriä rikkovat ainoastaan loistavat nyrkkeilykohtaukset, ne
ovatkin toteutetut oikeiden ammattinyrkkeilijöiden kanssa. Tämän
kirjoittaja, ammattinyrkkeilyn innokas seuraaja, oli elokuvan jälkeen jopa
masentunut.
Elokuvan idea oli sinänsä erinomainen: luoda kokonaiskuva
Alin kymmenestä tärkeimmästä, yhteiskunnallisesti latautuneesta vuodesta
1964–1974, jolloin hän voitti raskaan sarjan maailmanmestaruuden, kääntyi
muslimiksi, kieltäytyi asepalveluksesta ja voitti tittelin poisoton jälkeen
uudelleen mestaruuden Mobutun Zairessa järjestetyssä megaottelussa.
Ongelmana on kliimaksien puuttuminen tapahtumien kuvaamisessa. Mann viettää
kohtuuttomasti aikaa pitkittämällä kohtauksia, kuten näyttämällä
kyllästymiseen asti Alin legendaarista aamulenkkiä Zairen kaduilla
ihmisjoukon seuraamana. Lenkki kestää ja kestää ja kestää... ja sitten
loppuu noin vain.
 Vuosi
1974 on lisäksi varsin outo vuosi lopettaa kuvaus Alin elämästä, niin
paljon kun jää näin näkemättä. Olisi ollut hienoa nähdä, miten Mann
olisi käsitellyt Alin ja Joe Frazierin legendaarista kolmatta kohtaamista,
ns. "Manilan trilleriä" vuodelta 1975 (Frazier oli niin hakattu,
ettei jaksanut nousta 15. erään) ja kahta Leon Spinks -ottelua vuodelta 1978
(Ali häviää ja voittaa mestaruuden kolmannen kerran). Tiivistämällä
ilmaisua Ali olisi voinut olla kivenkova elämänkerrallinen
kokonaisesitys ja urheiluelokuvien suuri klassikko.
Will Smithin roolisuoritus Alina ei jätä toivomisen
varaa. Hän kasvatti itselleen 15 kg lihaksia ja on vartaloltaan kuin ilmetty
Muhammad mutisevine äänenpainoineen kaikkineen. Niin ikään Jon Voightin
urheilutoimittaja Howard Cosell on mainio karikatyyri menneestä ajasta.
Sen sijaan Alin urheilu-uran tärkein ihminen, valmentaja Angelo Dundee (rooli
kummallisesti annettu Ron Silverille) on mukana miltei joka
kohtauksessa, mutta sanomatta juuri mitään. Miksei elokuvaa rakennettu
enemmän urheilija–valmentaja-akselille, kuten Rockya (1976)?
Mannin viesti katsojalle on, että Ali oli perimmältään
oman tiensä kulkija, joka teki, mitä halusi omiin periaatteisiinsa nojaten.
Pitänee osittain paikkansa, mutta vuosien 1980 ja 1981 rahakkaat
comeback-yritykset kertoisivat kuitenkin toista, jos tarinaa olisi jatkettu
loppuun asti. Puutteistaan huolimatta Mannin elokuvansa kykenee osoittamaan
sen perimmäisen asian kuvauskohteestaan: Muhammad Ali oli ja on mies suurella
karismalla.
Kimmo Hämäläinen
|
