| Aika
tappaa
Kotikutoista
jännitystä
Suomessa
riippumattomalla eli "independent"-elokuvalla
tarkoitetaan tunnettujen
tuotantoyhtiöiden ja valtion tuen
ulkopuolisia tuotantoja. Meillä näitä
elokuvia tehdään käytännössä
eniten oppilastöinä eri
oppilaitoksissa. Teokset ovat pääosin
lyhytelokuvia, animaatioita ja
dokumentteja, joiden levitys ja
näkyminen on lähinnä muutamien
festivaalien varassa. Todellista pitkän
elokuvan indie-tuotantoa Suomessa on
hyvin vähän, ja se vähä on lähinnä
innokkaiden harrastajien käsissä. Vain
luja usko ja antaumus vie läpi vuosien
talkootyön, sillä Suomessa
harrastajatekijöille tuskin löytyy
muita rahoittajia kuin oma, vanhempien
tai kavereiden lompakko.
Riippumattomasta
kotimaisesta elokuvasta muistuu viime
vuosilta mieleen lähinnä Kemmon
veljesten huumoripläjäys Ponterosa
ja scifi-harrastajien Star Trek -parodia
Star Wreck. Kemmojen
hengentuote ponnisti jopa
teatterilevitykseen. Pirk kumppaneineen
tuli laajempaan tietoisuuteen
menestyksekkään internet-levityksensä
ansiosta ja elokuva nähtiin myös
valtakunnallisella tv-kanavalla.
Kumpikin elokuva
verhoili kotikutoisuutensa huumorilla.
Suomalaisessa perinteessä elokuvanteon
vajavuuksia on totuttu kompensoimaan
naurattamisella, mistä Speden, Ere
Kokkosen ja Timo Koivusalon tekemiset
ovat hyvänä esimerkkinä. Ontuva
näytteleminen, epäselvä replikointi
ja visuaalisen kerronnan hellyttävä
kömpelyys ovat suomalaista
tavaramerkkiä.
Edellä
mainittuihin verrattuna Espoon Cinéstä
Scanboxin dvd-levitykseen yltänyt Timo
Puustisen luotsaama Aika tappaa
on toista maata. Naurattamisen sijaan on
lähdetty tekemään vakavaa elokuvaa.
Kotikutoisuus on toki läsnä, mutta
kunnioitettavana pyrkimyksenä on ollut
tehdä suomalaisessa elokuvassa
muutoinkin harvinaisempaa jännäriä.
Elokuva
rakentuu kolmesta tarinalinjasta.
Nykyajassa seurataan 18-vuotiaita nuoria
sekä mystisiä murhia selvitteleviä
poliiseja. Takaumin kerrotaan 70 vuoden
takaisesta murhasarjasta. Tarina ei ole
kovin omaperäinen, sillä menneisyyden
peikoilla on selitetty nykypäivän
tapahtumia monasti aiemminkin. Aineksia
olisi kuitenkin ollut tiiviiseen
kauhujännäriin, mutta
käsikirjoituksessa, ja varsinkin
lopullisessa elokuvassa on turhaa
joutokäyntiä.
On
ymmärrettävää, että vaivalla
tehtyjä kohtauksia ja otoksia ei ole
haluttu karsia, mutta leikkausvaiheessa
elokuvan jäntevyys olisi voitu
pelastaa. Lopputuloksessa useimmat
kohtaukset ovat ylipitkiä, minkä takia
kerronta ei etene ja katsoja saa
ponnistella onnistuakseen limittämään
tarinalinjat järjelliseksi
kokonaisuudeksi. Kolkolla kirkkokaiulla
tehostettu monologikin sotkee
kokonaisuutta enemmän kuin onnistuu
selittävänä kerronnan lisänä.
Useimmiten monologien käyttö
elokuvissa kielii tekijöiden uskon
puutteesta kuvallisen kerronnan voimaan
ja toimivuuteen.
Puustisen projektissa
olisi ollut aineksia alle tunnin
mittaiseen tv-elokuvaan. Pitkänä
elokuvana Aika tappaa on
liian monessa kohtaa vain
pitkästyttävä. Eloa tuo toimiva
musiikki, jota myös käytetään
rohkeasti. Paikoin liiankin rohkeasti,
sillä tunnelman alleviivaaminen
voimakkaalla musiikilla vie elokuvan
tehoja.
Suhteutettaessa
ammattilaistekijöihin ei
harrastelijoilla ole mitään
hävettävää. Suomessa tehdään
rahalla ja ammattitaidolla elokuvan
saralla luvattoman paljon
läpilööperiä roskaa, johon
verrattuna amatööritekijöiden
tuotannot ovat jo lähtökohtaisesti
kiinnostavampia. Elokuvan tekeminen on
vain niin vaativa laji, että uskon ja
antaumuksen varassa onnistuminen ei ole
helppoa. Mutta yrittämättä ei voi
onnistua, ja suomalainen
elokuvakulttuuri kaipaa
vaihtoehtoisuutta vakiintuneille ja osin
mielikuvituksensa menettäneille
tuotantolinjauksille.
Juha Rosenqvist |