Hyvin harva päivä on tallentunut yhtä vahvasti kollektiiviseen muistiin kuin syyskuun 11. 2001. Tuolloin neljä matkustajakonetta kaapattiin ja kolme niistä räjäytettiin New Yorkissa ja Washingtonissa sijainneisiin rakennuksiin. Kuvat lentokoneiden törmäyksistä ja erityisesti World Trade Centerin kaksoistornien tuhoutumisesta lienevät 2000-luvun laajimmin levinnyttä ja kierrätetyintä mediamateriaalia.

Vuonna 2002 yksitoista eri kansallisuutta edustavaa elokuvaohjaajaa sai vapaat kädet esittää näkökulmansa tähän tapahtumaan elokuvassa 11.09.2001. Kiinnostavaa on, miten lähes kaikissa näissä yksitoistaminuuttisissa lyhytelokuvissa tornien sortuminen ja se kuvamateriaali, joka uutiskuvien kautta on kaikkien muistissa, on useimmiten ainoastaan implisiittisesti läsnä. Tarinat ikään kuin kiertävät kehää näiden kuvien ja samalla tapahtuman ympärillä esittämättä niitä kuitenkaan suoraan tai tarttumatta niihin konkreettisesti.

Lähestymistavat voidaan oikeastaan jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäistä ryhmää edustavat elokuvat, jotka lähestyvät terroritekoja vertaillen niitä johonkin toiseen tapahtumaan. Esimerkiksi Ken Loachin osuudessa käsitellään Chilen sotilasvallankaappausta ja Amos Gitain työssä ollaan Jerusalemissa, jossa tapahtuu pommi-isku samaisena päivänä.

Toista ryhmää edustavat elokuvat, jossa esitetään henkilökeskeinen tarina. Claude Lelouchin tarinassa on kuuro nainen, jonka miesystävä on lähtenyt opastamaan turistiryhmää World Trade Centeriin juuri, kun koneet iskeytyvät niihin. Elokuva on kuvattu lähes pelkästään naisen perspektiivistä ja tästä syystä siinä ei ole juuri lainkaan ääniä. Nainen on täysin tietämätön tapahtumasta, joka pyörii kuitenkin hänen luonaan olevasta televisiosta. Lelouch vetää yhteen onnistuneesti niin aistimiseen kuin tietoon liittyviä ongelmia. Sean Pennin yksitoistaminuuttinen miehestä, joka elää New Yorkissa mielikuvituselämää vaimonsa kanssa, tulee yllättävän lähelle samoja kysymyksiä.

Kolmatta ryhmää edustaa itse asiassa ainoastaan yksi lyhytelokuva, mutta se ansaitsee erityismaininnan ja samalla oman luokkansa, sillä se ei sopeudu perinteisen elokuvakerronnan konventionaalisiin muotteihin. Alejandro González Iñárritun osuus koostuu pääosin ääninauhasta ja katsoja näkee ainoastaan mustan ruudun ja joitain lyhyitä välähdyksiä torneista hyppäävistä ihmisistä. Tämä elokuva tarttuu kiinnostavasti problematiikkaan, jota edellä jo sivusin. Tornien tuhoutumisen kuvat ovat syöpyneet niin vahvasti katsojien tajuntaan, että ne ovat läsnä ilman aktualisoitumistaan. Pelkästään ääninauha kykenee herättämään ja tuottamaan ajatuksia tapahtumista.

Ehkä kiinnostavinta 11.09.2001-elokuvassa on sen pyrkimys käsitellä syyskuun terroritekoja useasta eri näkökulmasta, joiden poliittisuuttakaan ei ole sensuroitu. Tästä seuraa luonnollisesti elokuvan hajanaisuus ja konsistenssin puute, mikä tekee siitä hieman raskasta katsottavaa. Dvd:ltä voi kuitenkin myös valita minkä tarinan tahtoo katsoa.

Tero Karppi

 © Film-O-Holic.com 21.9.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -