Vaikutusvaltainen varapresidentti

Yhdysvaltojen varapresidenttiyttä ei useinkaan pidetä suuressa arvossa. Harva yhdysvaltalainenkaan muistaa oman maansa varapresidenttejä. On yksi poikkeus. George W. Bushin varapresidentin Dick Cheneyn nimen tietänee jokainen suomalainenkin, joka sattui seuraamaan uutisvirtaa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

ViceCheney ei ollut esillä Bushin tavoin hassuista sanomisista tai hölmistyneistä ilmeistä, vaan Cheneyhin liittyneet uutiset olivat paljon kylmäävämpiä vihjatessaan siitä, kuka tai ketkä Valkoisessa talossa tuolloin valtaa tosiasiassa käyttivät. Tähän epäilykseen on tarttunut The Big Shortilla (2015) parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin voittanut Adam McKay.

Vice – vallan oikeat kasvot on elämäkerta ja henkilökuva Dick Cheneysta, ja paljon muuta. Henkilötarinan lisäksi elokuva avaa kulissien takaista vallan käyttöä samaan tapaan kuin The Big Short avasi pörssimaailman saloja. Suurelle yleisölle suunnattu elokuva ei sukella yksityiskohtien syvyyksiin vaan käsittelee asioita laajemmin pensselinvedon nostaen esiin olennaisia huomioita niistä rakenteista, joiden varaan niin poliittinen kuin taloudellinenkin valta on yhteiskunnassamme rakentunut – jos näillä vallan muodoilla lopulta varsinaista eroa edes on.

ViceMcKay on tehnyt uransa komedian parissa ja tämä näkyi The Big Shortissa myönteisesti, sillä McKay onnistui lennokkaalla kerronnalla keventämään monimutkaisen aiheen käsittelyä pitäen kokonaisuuden kasassa, vaikka liitokset välillä hieman natisivatkin. Vice muistuttaa tyyliltään The Big Shortia. Pohjavire on vakava, mutta tunnelmaa kevennetään humoristisilla, osin satiirisilla painotuksilla ja kerronta on rytmitetty rivakaksi, mikä saa tarinan etenemään jouhevasti. Sujuvaa kokonaisuutta sekoittaa kuitenkin kertoja, jonka merkitys jää ainakin kertakatselulla hämärän peittoon.

Elokuvan kertoja on nuorempi mieshenkilö, joka vilahtaa välillä kuvissa. Hänen yhteytensä Dick Cheneyhin on pitkään epäselvä ja kun yhteys elokuvan loppupuolella selviää, kyse on sen verran paksusta pajunköydestä, että sitä ei kerralla nielaise.

ViceElokuvissa käytettävät kertojaäänet kielivät usein tekijöiden luottamuspulasta kuvalliseen kerrontaan ja katsojan oivalluskykyyn. Vicessa kertoja vaikuttaa vitsiltä, johon voi halutessaan uskoa kuten joulupukkiin, mutta draamavetoisen elokuvan vakavassa tematiikassa vitsi vaikuttaa vain huonosti harkitulta tempulta, mikä vie uskottavuutta kokonaisuudelta. Syytä kertojaratkaisuun on hankala ymmärtää, sillä aihekäsitellyltään moniulotteinen tarina ja sen ympärille taiten rakennettu draama eivät olisi sitä lainkaan tarvinneet.

Cheneyn henkilökuvaa olisi sen sijaan voinut luodata vieläkin syvemmälle. Käsikirjoituksen sijaan kuva Cheneysta rakentuu pitkälti Christian Balen vaikuttavan roolisuorituksen varaan. Näin vakuuttavan roolityön tueksi olisi kaivannut käsikirjoituksellisia ulottuvuuksia, jotka olisivat avanneet tulkintoja Cheneyn vallankäytön motiiveihin. Ne jäävät nyt enemmän arvailuiksi tai osoittavat vain yksioikoisesti taloudellisiin intresseihin, joilla on varmasti oma huomattava rooliinsa, mutta selittävätkö ne kaiken?

VicePoliittiseen vallankäyttöön liittyy nykyään niin vahva taloudellisen edun tavoittelu, että sitä olisi suonut tämän kaltaisessa elokuvassa pohdittavan hieman laajemmin. Jos omien ja sidosryhmien edut ovat vallankäyttäjien ainoita ohjaavia tekijöitä, kuten nykypolitiikka Suomessakin helposti antaa ymmärtää, demokraattinen järjestelmä näyttäisi nostavan valtaan lähinnä psykopaatteja, joilta puuttuu kyky niin myötäelämiseen kuin ymmärrykseen yleisestä edusta. Näin tuskin kuitenkaan on, eikä Cheneystakaan elokuvassa piirretty kuva siihen täysin vastaa, joten mahdollisia motiiveja olisi suonut avattavan enemmän – tai sitten on tyydyttävä siihen, että ihmiskunta on vain siinä yksinkertaisuuden tilassa, jossa valta palvelee sitä, jolla on syvimmät taskut ja taskuissa suurimmat kultamunat.

Viisaimmillaan Vice on raottaessaan taustamekanismeja, joilla demokratiaa ohjaillaan haluttuun suuntaan. Tämä on myös elokuvan esiin nostamista teemoista pelottavin ja ajankohtaisin. Lobbareilla, ajatushautomoilla ja mediavaikuttamisella on nykymaailmassa sellaista valtaa, jota demokratian periaatteissa ei edes tunnisteta.

Tämän Pandoran lippaan raottaminen on elokuvalta Oscar-pöhinän arvoinen teko, vaikka toteutus ei aivan tyylipuhtaasti kokonaisuutta palvelekaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3 / 2 henkilöä