Veden vartija valkokangas

Tieteiselokuvalla on Suomessa kauhuakin olemattomampi perinne. Kauhun saralla on vuosien saatossa nähty muutamia lupaavia avauksia, viimeksi keväällä Pahanhautojan saadessa ensi-iltansa. Vakavaa suomalais-scifiä ei sen sijaan ole tällä vuosituhannella teattereissa nähty. Tämä ei sinänsä ole kummallista, sillä tieteiselokuva on lajityypeistä vaativimpia. Hollywood on asettanut scifin estetiikalle standardit, joihin on koko lailla mahdotonta suomalaisessa elokuvatuotannossa vastata.

Tieteiselokuvia ei kuitenkaan tehdä vain rahalla. Maailmalta riittää esimerkkejä kengännauhabudjetilla tehdyistä scifielokuvista, joissa rajoitteet on käännetty teoksen vahvuudeksi, epäolennainen karsittu pois ja keskitytty olennaiseen eli sisältöön. Varsinkin survival-scifin saralla on viime vuosina nähty varsin kiinnostavia teoksia, joita ei ole marinoitu rahalla eikä tehosteilla. Periaatteessa onnistumisen avaimet ovat suomalaistuotannossakin. Tarvitaan vain hyvä tarina ja tekijöillä visio, miten tarina loihditaan elokuvaksi.

Emmi Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja (2012) on vaikuttava ja kauniisti kirjoitettu tarina teemestarin perinteestä tulevaisuuden Pohjolassa, jossa puhtaasta vedestä on pulaa ja armeija valvoo ihmisiä ja heidän vedenkäyttöään. Tarinan ytimessä ovat perinteessä vaalitut elämänarvot ja niiden siirtyminen sukupolvelta toiselle valvovan yhteiskuntakoneiston tukahduttaessa vapaan elämän. Pohdiskelevan, osin kamarinäytelmänkin mieleen tuovan romaanin jälkeen ei ensimmäisenä juonnu mieleen, että tästä pitäisi tehdä elokuva. Ei, vaikka Itärannan luoma maailma ruokkiikin audiovisuaalista mielikuvitusta.

Kirjan menestys ja sen teemojen lomaan luotu maailma sekä tietysti tarinan pelottavankin realistisena näyttäytyvä dystopia ovat herättäneet ymmärrettävän halun tehdä elokuvan. Käsikirjoittaja Ilja Rautsi onnistui hienosti Pahanhautojassa, mikä nosti odotusarvoa rohkeasta adaptaatiosta. Pahanhautoja oli kuitenkin alkuperäiskäsikirjoitus, ja kirjan sovittaminen elokuvaksi on koko lailla erilainen projekti.

Onnistuneita romaanifilmatisointeja ei ylipäätään ole runsaasti tehty, tosin juuri tieteiselokuvan saralta löytyy juuri tunnetuimpia onnistumisia. Ridley Scottin Blade Runner (1982) on jopa Philip K. Dickin alkuperäistekstiä ansiokkaampi ja John Hillcoatin Tie (2009) noudattelee poikkeuksellisen onnistuneesti Cormac McCarthyn pysäyttävän alkuteoksen askelia. Olennaista on ollut, että elokuvantekijöillä on ollut selvä ja vahva visio siitä, mitä alkuteoksesta tehdään. Veden vartijan tekijöillä ei tätä visiota vaikuta olleen, tai se ei ainakaan lopputuloksesta välity.

Veden vartijan ongelma ei ole siinä, että se poikkeaa kirjasta. Itärannan teos ei sujuvasti taivu elokuvaksi vaan vaatii muokkaamista, paljon rohkeampaa kuin mihin on tohdittu ryhtyä. Nyt vaikutelmaksi jää, että Itärannan kirja on palasteltu osiin ja järjestetty elokuvakäsikirjoitukseksi käsikirjoitusoppaiden mukaan. Lopputulos on monotoninen ja kliininen. Syvällisemmät teemat ovat tipahtaneet matkasta. Esimerkiksi isän ja tyttären suhteen kautta rakentuva perinteiden ja elämänarvojen siirtyminen sukupolvelta toiselle on hukattu jonnekin. Kirjassa keskeinen teemestarius jää elokuvassa pelkäksi visuaaliseksi somisteeksi vailla sisällöllisiä merkityksiä. Tarinan ja varsinkin keskeisten hahmojen kannalta tämä on ongelmallista, koska hahmot ilman syvempiä motiiveja jäävät pintapuolisiksi ja yhdentekeviksi.

Asiaa on yritetty paikata viemällä tarinaa toiminnallisempaan suuntaan eli juuri sinne, minne ei olisi pitänyt mennä. Minkä ihmeen takia on ryhdytty kuvittamaan sellaista, mihin resurssit eivät yksinkertaisesti ole riittäneet? Lopputulos nimittäin näyttää juuri sellaiselta, miltä uskottavaksi tarkoitetun tieteisdystopian ei tulisi näyttää – eli keinotekoiselta. Tämä vielä korostuu oudoilla valaistus- ja lokaatioratkaisuilla. Valaistuksella ja rajauksilla on maailmalla monissa elokuvissa häivytetty onnistuneesti budjetin rajallisuutta. Eli kun ei ole resursseja näyttää jotakin, katsoja ohjataan kuvittelemaan näkevänsä sen. Suomalaisessa elokuvanteossa on vielä paljon opittavaa tämän suhteen. Kaikkea ei todellakaan tarvitse näyttää, usein riittää, kun siihen vain vihjataan.

Hämmentävää on, että Itärannan kirjassa on kuin hopeatarjottimella kiehtova mutta yksinkertainen tapahtumaympäristö: tunturin kupeessa muusta hieman syrjässä oleva teemestarin talo. Tätä suoraan Lapista likipitäen sellaisenaan löytyvää miljöötä ei elokuvassa juuri hyödynnetä. Keskeisten teemojen kannalta kaikki olisi voinut tapahtua suunnilleen yhdessä paikassa, ja tulevaisuuden dystopiakuvat olisi voinut jättää usvaksi horisonttiin. Kaiketi jo käsikirjoitusvaiheessa pitäisi miettiä elokuvallisen toteuttamisen mahdollisuuksia, ja ennen kaikkea sitä, miltä se näyttää.

Saara Saarela on kokenut ohjaaja, mutta viimeisimmästä pitkästä teatterielokuvasta Väärät juuret (2009) on vierähtänyt aikaa. Väärissä juurissa käsikirjoitus ja visuaalinen maailma tukivat toisiaan, mutta samaa ei voi sanoa Veden vartijasta. Detaljitasolla elokuvassa on onnistumisia ja innovatiivisuutta, mutta kokonaisuus jää vain ohi lipuvaksi monotoniseksi kuvavirraksi, joka ei jätä kummoisiakaan muistijälkiä.

Kalle Kinnusen elokuvan teosta kirjoittama kirja Veden vartija – Teemestarin kirjasta elokuvaksi on tällä kertaa itse elokuvaa kiinnostavampi. Elokuva-alan tunteva Kinnunen on aiemminkin kirjoittanut mielenkiintoisia kirjoja eikä tämä ole poikkeus. Elokuvatuotannon eri vaiheisiin kaikkine haasteineen Kinnunen pureutuu jälleen kerran hyvällä asiantuntemuksella.

Harmi vain, että kirjastakin on yritetty tehdä tarpeettoman näyttävä. Näppärästi luettavan tietokirjan sijaan järkälemäinen lopputulos on kuin teepöydän koristeeksi satunnaisselailuun tarkoitettu somistekirja. Koreileva lopputulos ei onneksi heikennä kirjan sisältöä. Valitettavasti Saarelan elokuvan kohtalo on toinen, Veden vartija jää mitäänsanomattomaksi niin sisältönsä kuin ulosantinsa puolesta.