Vares – Sukkanauhakäärme valkokangas

Turkua on hyödynnetty elokuvien miljöönä varsin taajaan tällä vuosituhannella. Turun matkailussa asiasta ollaan varmasti tohkeissaan. Aku Louhimiehen Levottomat (2000) ja Riisuttu mies (2006) sekä läjä Vares-elokuvia toimivatkin paremmin matkailunedistämisenä kuin elokuvataiteena. Eikä uuden Vares-sarjan kolmas elokuva, Sukkanauhakäärme, tee poikkeusta. Turkua on kuvattu kauniilta kanteilta maasta ja ilmasta, mutta sisältö on puolihuolimatonta tusinatavaraa.

Anders Engströmin ohjaama Pahan suudelma antoi lupauksen tummasävyisemmästä ja vakavammin otettavasta Vareksesta. Valitettavasti Engström vastasi vain kahden alkujaan teatterilevitykseen tarkoitetun elokuvan ohjaamisesta. Loput neljä oli kaiketi kaavailtu suoraan dvd-jakeluun ja ne annettiin ”kakkosketjun” eli Lauri Törhösen ohjattaviksi. Lippuluukuilla on ollut kuitenkin sen verran kuhinaa, että ilmeisesti kaikki kuusi Varesta tullaan näkemään valkokankaalla.

Törhösen ohjausvastuulla tehdyistä Vareksista ensimmäinen, Huhtikuun tytöt, ei lunastanut yhtäkään Pahan suudelman antamista lupauksista. Huhtikuun tytöt oli televisioestetiikalla kuvattua sekasotkua, jossa nimihenkilö Vareskin oli ajautunut statistin rooliin. Onneksi ote on Sukkanauhakäärmeessä parantunut. Ilmeisesti käsikirjoittajalla on väliä, sillä tällä kertaa tarina on tolkullinen ja Vares säilyy kokoajan keskeisimpänä henkilönä, jonka ympärillä kaikki pyörii.

Jussi Vares (Antti Reini) saa seurattavakseen pianoa pimputtelevan naistennaurattajan, joka päätyy kasvamaan koiranputkea. Vares päättää selvittää murhan ja siihen liittyvät hämäräkuviot. Salapoliisitarinoista Varesta voisi verrata lähinnä Mikki Hiiren etsivätarinoihin, joissa Mikki nuuskii ja selvittää, ja konnat ovat karikatyyrejä. Oikeastaan ainoa ero näiden sarjakuvamaisten etsivien välillä on siinä, että Mikki ei ole yhtä usein tukevassa laitamyötäisessä kuten Vares. Sukkanauhakäärmeessäkin korkataan enemmän pulloja kuin kylmätään ruumiita.

Tolkullisuudesta ei Sukkanauhakäärmeellekään voi antaa puhtaita papereita. Elokuvan alkupuolella annetaan aikaa ja tilaa todella paljon Pete Mannisen esittämän Torsten Rappin vankilapaolle. Hahmo on kokonaisuuden kannalta lähes tarpeeton ja esiintyy pakonsa jälkeen seuraavaksi vasta elokuvan lopussa, ja silloinkin merkitykseksi jää vain elokuvan nimen, Sukkanauhakäärme, selittäminen. Muutoin elokuvan nimi on täysin irrallinen varsinaiseen tarinaan suhteutettuna. Vankilaepisodista jäikin mielikuva, että se oli otettu mukaan vain Kakolan komeiden ilmakuvien takia.

Turun paremmin tunteva katsoja saa myös moneen kertaan ihmetellä outoja siirtymiä paikasta toiseen. Kun esimerkiksi Turun bussiasemalta lähdettäessä leikataan ajokuvaan satamasta alkavalle Linnankadulle, on siirtymä niin epälooginen kuin se vain voi olla. Tällaiset ovat toki elokuvassa pikkuseikkoja, joihin vain harva edes kiinnittää huomiota, mutta tavallaan epäloogisuudet kertovat tekemisen kiireestä ja välinpitämättömyydestä. Jos elokuvalla pyritään uskottavaan illuusioon, joka on elokuvan tarkoitus, epäloogisuuksille ei ole sijaa.

Oman vivahteensa nähtyihin kahteen Törhösen ohjaamaan Varekseen on tuonut näyttelijäntyön ailahtelevaisuus. Antti Reini on rautaa nimihahmona, ja muutkin vakiokasvot täyttävät tehtävänsä, mutta vaihtuvissa hahmoissa näyttelijäntyö on paikoin häkellyttävää. Sukkanauhakäärmeessäkin kohtaukset, joissa on mukana kuntosalikopla (Ari Wirta, Katja Kiuru ja Panu Vauhkonen), voisivat olla jostain Kemmon veljesten Ponterosasta (2001).

Vares-sarjan lanseerauksen aikoihin vertailukohtia haettiin muun muassa länsinaapurin ansiokkaista poliisitarinoista. Varesten vertaaminen vaikkapa Wallander-elokuviin on sama kuin vertaisi jallua konjakkiin. Kyllä Sukkanauhakäärmekin hommansa hoitaa, mutta nautinnosta on turha puhua.