Valitut valkokangas

1930-luvulla Tornionlaaksossa on tapahtumassa jotain. Erästä suomen murretta, meänkieltä, puhuvan väestön keskuudessa leviää hurmoksellisuus. Saarnamies Toivo Korpela (Samuli Niittymäki) on liekkien pääasiallinen sytyttäjä, mutta kun hän jättää yhteisön, ottaa Teodor (Jakob Öhrman) tilanteen haltuunsa. Maailmanlopun visioiden myötä hän nousee yhteisön henkiseksi johtajaksi, johon hänen vaimonsa Rakel (Jessica Grabowsky) ei tiedä miten suhtautua.

Valitut, suomalais-ruotsalainen kuvaus kulteista, vallasta ja moraalisista velvollisuuksista, on suorastaan rankaiseva elokuva. Sen maailmassa ei ole sijaa huumorille tai helpolle onnellisuudelle. Se on kuitenkin enemmän kuin yksinkertainen pahan mielen edesauttaja. Sillä on sanottavaa vallasta ja vastuusta, ja sen piinallisuus on harkitun kerronnan tulos. Sanalla sanoen: se on tehokas elokuva.

Kiinnostava tarina on jokaisen narratiivisen taideteoksen lähtöpiste. Valittujen tapauksessa se on ehdottomasti kertomisen arvoinen: uskonnollinen kiihkoilu nähdään helposti ulkomaisina, erityisesti amerikkalaisina ilmiöinä. Lestadiolaisuuden saamat fanaattiset muodot Suomessa ja Ruotsissa ovat kuitenkin todiste, että se voi tapahtua täälläkin. Tunnistettavuus toimii kuitenkin myös elokuvaa vastaan. Kuvauksena sulkeutuneesta, häiriintyneen uskon ympärille rakentuvasta yhteisöstä, sen tarina on monin piirtein ennestään tuttu. Sen omintakeisin piirre on meänkielinen dialogi, joka edesauttaa kokemuksen autenttisuutta rutkasti.

Keskeisin tekijä siinä, toimiiko Valitut kokemuksena, on katsojan alttius uppoutua sen tunnelmaan. Teoksessa on yhdistelmä liiallista toistoa ja dramaturgisen terävyyden puutetta, minkä myötä se toisinaan junnaa paikallaan. Varsinkin kuvat Tornionlaakson valtavien metsien yksinäisyydestä kulutetaan motiivina loppuun. Jos kuitenkin pääsee elokuvan rytmiin sisään, sen toisteellisuus tuottaa voimakkaan, painostavan ilmapiirin.

Vaikka Valitut rakentuu hitaasti kasaantuvaan painostukseen, se on vahvimmillaan purkautuessaan suurempiin eleisiin. Ohjaaja Jon Blåhed on ollut osana kansainvälisten taide-elokuvien kuten Thelma (2017) ja Melancholia (2011) tuotantoa, ja on ehkä tämän kautta saanut osaamista intensiivisten, häkellyttävien hetkien toteuttamisesta. Vaikuttavin kohtaus hänen elokuvassaan on pitkä ja hetkinen kohtaus rukoussalissa, jonne Teodor ja hänen seuraajansa ovat kokoontuneet juhlistamaan tulevaa pelastusta. Kamera seuraa hätkähtämättömissä pitkissä otoissa seurakunnan kaoottista huutoa ja remuamista tehden lopulta todelliseksi sen, miten syvälle kaninkoloon on todella upottu.

Kultit ovat yhteisöjä, joissa valta on kohtuuttomasti kallellaan johonkin suuntaan, useimmiten karismaattisen johtajan hyväksi. Esimerkiksi kulttiaiheisten elokuvien moderni aatelia Martha Marcy May Marlene (2011) käyttää yhteisön valtasuhteita käsitelläkseen vallan potentiaalia muokata yksilön suhdetta todellisuuteen.

Temaattisesti Valitut tekee hyvää työtä löytämällä vallasta oman kulmansa, joka menee sujuvasti yksiin sen tarinan kanssa. Meänkielisten heikko yhteiskunnallinen asema ja syrjäytyneisyys nähdään ironisessa kontrastissa Teodorin tapaan alentaa vaimoaan ja kaikki muitakin siihen suostuvia yhä röyhkeämmillä tavoilla. Elokuvalla on tuskallisen kirkas visio siitä, miten vähäosaisuus ei ole tae korkeasta moraalista, ja jopa heikko-osaisimmat meistä ovat valmiina tallomaan toiset alleen, jos se suo heille mahdollisuuden nousta todellisen pohjasakan yläpuolelle.

Vaikka Valittujen tiivis fokus ja narratiivin kaavamaisuus ilmenevät elokuvan loppupuolella myös lievänä puuduttavuutena, sen lopputekstejä katsoessa olo on ravisteltu. Tämä on kompromisseja lähes julmuuteen asti välttävä teos, joka ei halua päästää ketään helpolla ruudun kummallakaan puolella. Tällaista dispositiota ei voi kuin ihailla.