Valerian and the City of a Thousand Planets valkokangas

Valerian and the City of a Thousand Planets alkaa vuosikymmeniä kattavalla rauhallisella montaasilla, jossa ihmiset vain kättelevät. Aluksi toisiaan, myöhemmin avaruusolentoja. Se on optimistinen ja odotuksia nostattava aloitus avaruusseikkailulle.

Valerian onkin tupaten täynnä outoja ja äkkivääriä olioita, maailmoja, ja konsepteja. Efektit ovat huippuluokkaa, ja lukemattomista yksityiskohdista muodostuu yhtenäiseltä tuntuva universumi. Kaikesta huomaa, että kyseessä on Luc Bessonin näkemys Pierre Christin’n ja Jean-Claude Mézières’n yli 40 vuotta ilmestyneestä Valerian ja Laureline -sarjakuvasta. 180 miljoonan budjetilla se saa kunnian olla kallein Yhdysvaltojen ulkopuolella tuotettu elokuva.

Besson työskenteli Mézières’n kanssa myös The Fifth Element - puuttuvassa tekijässä (1995), jossa jo oli yllin kyllin hengenheimolaisuutta ja vaikutteita sarjakuvasta. Vielä silloin Besson piti varsinaista Valerian-elokuvaa mahdottomana sen vaatimien digiefektien takia.

Mutta ajat muuttuvat. Alkupuolella on samassa paikassa, mutta kahdessa eri ulottuvuudessa tapahtuva toimintakohtaus. Besson itsekään ei osannut kuvailla kohtausta tyydyttävästi, vaan laittoi filmikoulunsa oppilaat kuvaamaan sen referenssinä muille. Lopputuloksesta ymmärtää, miksi sen selittäminen oli vaikeaa, ja miksi Besson joskus piti elokuvaa mahdottomana.

Kaikesta pintatason pöhinästä huolimatta elokuva ei kuitenkaan pääse alun tasolle tunnelatauksessa. Viime aikoina useammassakin blockbusterissa on kaiken toiminnan ohessa nähty omaperäisiä ja päähahmoihin olennaisesti nivoutuvia tarinoita.

Tässä suhteessa Valerianin mustavalkoinen ja ennalta arvattava salaliittojuoni tuntuu jäänteeltä 1990-luvun Hollywoodista – vaikka perustuukin löyhästi 70-luvulla julkaistuun Varjojen lähettiläs -albumiin. Se rasittaa etenkin elokuvan jälkimmäistä puoliskoa, kun kaikkien kiehtovien sivupolkujen – muotoa muuttava Rihanna! Aivopyllymedusa! – jälkeen keskitytään raskaalla kädellä juonenkuljetukseen ja tarinan loppuun saattamiseen.

Isompi paha on silti itse pääpari Valerian (Dane DeHaan) ja Laureline (Cara Delevingne) sekä heidän välisensä suhde. Se on läsnä kautta elokuvan ja vaikuttaa jokaiseen kohtaukseen, etenkin kun hauskaksi tarkoitettu dialogi on pikemminkin karmeaa ja näyttelijöiden välillä ei ole kemiaa.

Hahmot eivät paljoakaan muistuta esikuviaan, mikä ei sinänsä ole ongelma. Adaptaation teossa on täysi oikeus tehdä muokkauksia miten huvittaa. Mutta tympeä, naisia liukuhihnalla kaatava Valerian ei ole karismaattinen päähahmo seikkailuelokuvalle. Jos kyseessä on tarkoitus olla machoparodia sarjakuvan tapaan, se ei tule ilmi.

Alussa Valerian saa päähänsä, että Laureline on hänen elämänsä nainen ja pyytää hänen kättään välittömästi. Suhde menee nollasta sataan ilman, että kerronta tukisi tätä mitenkään. Myös johdonmukaisuus on hahmosta hukassa. Yksi tarinan kliimakseista liittyy siihen, pystyykö elämänsä sotilaana ollut Valerian olemaan tottelematta käskyjä. Aiemmin hänet on tosin kuvattu rämäpääksi, joka ei jaksa lukea tehtävien kuvauksia ja käskyjä.

Laurelinen kohdalla on onnistuttu paremmin - hahmon käytöstä pystyy ymmärtämään - ja hän varastaa show'n sarjakuvien tapaan. Delevingnellä tuntuu olevan hauskaa itsepäisessä roolissaan. Itsenäisyyttä vastaan tosin sotii se, että hän on lääpällään Valerianiin vain siksi, että niin on kirjoitettu.

Näistä syistä Valerianissa mielenkiintoista on vain se, mitä juuri sillä hetkellä ruudulla tapahtuu, eikä se, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikesta yltäkylläisyydestä huolimatta niihinkin hetkiin turtuu, jos elokuvalla ei ole sydäntä ja selkärankaa.