Väärentäjä valkokangas

Saksan natsihallinnon rattaisiin jääneistä ihmisistä on kirjoitettu lukuisia tarinoita ja tehty monia elokuvia. Kylmäävien keskitysleirikuvausten rinnalla on nähty, miten hirmuhallinnolta on piiloteltu kylissä ja kaupungeissa. Yksi muistettavimmista elokuvista on Roman Polanskin tosipohjainen Pianisti (2002).

Viime vuoden Berliinin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut saksalaiselokuva Väärentäjä liikkuu samantapaisilla omaelämäkerronnallisilla poluilla kuin Pianisti. Tällä kertaa tarina kertoo Cioma Schönhausista, joka nuorena juutalaisena graafikkona piilotteli viranomaisilta Berliinissä toisen maailmansodan aikana. Hän pelasti monia ihmisiä väärentämällä henkilöpapereita ja onnistui lopulta itsekin pakenemaan Sveitsiin väärentämällään sotilaspassilla.

Schönhausin muistelmat julkaistiin vuonna 2007, ja muistelmien pohjalta Maggie Peren on kirjoittanut ja ohjannut elokuvasovituksen. Todellisista tapahtumista ammentava dramaattinen tarina on luonnollisesti mitä mielenkiintoisin, mutta samaa ei voi sanoa Perenin elokuvasta. Väärentäjä on puisevan totinen elokuva ihmiskohtaloita traagisesti järisyttäneistä tapahtumista.

Tarina aukeaa elokuvassa hitaasti. Tarvittavien asiayhteyksien löytäminen vaatii historiantunneilla hereillä olleeltakin tarkkuutta. Silti palasten loksahtaminen paikoilleen kestää tavattoman kauan. Sujuvan ja ymmärrettävän tarinakerronnan ohella elokuva kompastelee tarvittavien emootioiden luomisessa. Kuiva ja lakonisen toteava tyyli heijastelee ehkä aiheen vakavuutta ja kohtalonomaisuutta, mutta vailla draamaa ja myötäelettäviä hahmoja tarina teemoineen kuihtuu etäiseksi.

Louis Hofmannin esittämä päähenkilö Cioma jää mitäänsanomattomaksi hahmoksi, jonka perimmäiset motiivit ja tunteet eivät kunnolla avaudu. Osaltaan hänestä kumpuaa esiin elämänhaluinen nuori mies, joka tekee asioita välillä turhankin vähällä harkinnalla. Toisaalla nuorukainen hakee vastakaikua tunteilleen, jotka oletettavasti ovat myllerryksissä natsikoneiston vietyä hänen vanhempansa. On vain selviydyttävä päivästä toiseen ystävä Kassrielin (Jonathan Berlin) kanssa. Berlin saa Kassrielin hahmoon selvästi enemmän inhimillistä syvyyttä kuin Hofmann Ciomaan.

Väistämättä ankeina vainon aikoina viileän ulkokuoren säilyttäminen on ollut selviytymisen edellytys, mutta draamassa pitäisi olla mahdollisuus päästä ulkokuoren sisään, jotta tarvittava inhimillisyys luo hahmoista henkilöinä kiinnostavia. Hofmannin Ciomasta ei sellaiseksi ole. Luna Wedlerin esittämässä naisystävä Gerdassa on paljon enemmän vangitsevaa karismaa ja inhimillisesti kiehtovia särmiä kuin kevyenoloisessa Ciomassa.

Traagisissa tarinoissa hahmojen inhimillinen samaistuttavuus on äärimmäisen tärkeää, jotta heidän kohtaloistaan vaikuttuu. Väärentäjän kuivan kliinisessä tyylissä tarvittava inhimillisyys on työnnetty pöytälaatikkoon piiloon. Kun samalla teoksen elokuvallisuuskin jää kolkon mitäänsanomattomaksi verrattuna vaikkapa menestyssarjaan Babylon Berlin (2017), on lopputulos vain kalvakka varjo Pianistin kaltaisista aihepiirinsä merkittävimmistä elokuvista tai samaa suominimeä kantavasta itävaltalaiselokuvasta Väärentäjä (2007), joka kertoi natseille rahaa väärentäneestä venäjänjuutalaisesta.

Ilmeisesti Suomen elokuvasäätiöllä on löysää rahaa, kun maahantuontitukea riittää näinkin mitäänsanomattomalle eurofilmille. Luulisi Euroopasta löytyvän kiinnostavampiakin elokuvia kuin mitä tänä keväänä on Suomen valkokankailla nähty.