Totuus vapauttaa

Muutaman vuoden takaisen Taistelijan arvostelussa kirjoitin, että David. O Russellin käsissä “tarina etenee vaivattomasti ja sentimentaalisuutta välttäen, mikä ei tarkoita etteikö elokuvassa suuria tunteita olisi”. Tismalleen samat sanat voi sanoa Unelmien pelikirjasta, joka on Taistelijan tavoin Russellin ohjaama ja käsikirjoittama. Kummatkin ovat hienoja, uniikkeja elokuvia, joista helposti huomaa Russellin kädenjäljen vaikka genre on täysin eri.

Unelmien pelikirja perustuu löyhästi Matthew Quickin kirjaan ja on pohjimmiltaan romanttinen komedia. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että elokuva kutakuinkin noudattelee romcomien rakennetta. Russell ei ole sortunut toistamaan kliseitä, halvat vitsit ja juonenkäänteet loistavat poissaolollaan, ja elokuvan hahmot ovat aidompia ja monitahoisempia kuin mitä liukuhihnatekeleiden tekijät voisivat ikinä kuvitellakaan.

Silver Linings PlaybookBradley Cooper esittää Pat Solatanoa, joka yrittää opetella elämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa ja jolla on elämässään vain yksi tavoite: saada vaimo Nikki takaisin. Ongelmana on , että Pat kahdeksan kuukautta aiemmin yllätti Nikin toisen miehen kanssa ja melkein hakkasi miehen kuoliaaksi. Tässä yhteydessä Pat sai diagnoosin ja kahdeksan kuukautta pakkohoitoa. Yhteisten tuttujen kautta Pat tutustuu Tiffanyyn (Jennifer Lawrence), joka yrittää vielä päästä yli miehensä kuolemasta.

Pat ja Tiffany löytävät yhteisen sävelen, sillä kumpikin puhuu suoraan välittämättä sosiaalisesta tilanteesta. Lisäksi Tiffany tuntee Nikin, mistä Pat innostuu. Hänellä kun on lähestymiskielto, joten Tiffany on ainoa keino saada viestejä perille Nikille. Vastapalvelukseksi Tiffany haluaa Patin tanssiparikseen kilpailua varten.

Genrenä romanttinen komedia on puhkikoluttu, ja tuoreita toteutuksia näkee harvoin. Russell onnistuu selättämään genren taikurin tavoin. Tiffany ja tanssiminen tuodaan tarinaan mukaan verrattaen myöhään, ja aluksi luulet katsovasi elokuvaa mielialahäiriön kanssa pärjäämisestä. Kuin varkain tarina laajentuu käsittelemään ihmisten erilaisia pärjäämismekanismeja ja sitä, mikä on sosiaalisesti hyväksyttyä ja mikä ei. Lopulta tajuat katsoneesi koko ajan romanttista komediaa kun huomiosi on ollut kiinnitettynä muualle.

Silver Linings PlaybookPärjäämismekanismit ovat siis iso osa elokuvaa. Patin kaveri Ronnie raataa töissä ja uusi vauva aiheuttaa paineita kotona, mutta mies ei puhu ongelmistaan ja tuntuu tukehtuvansa. Patin isä, Pat Sr., sairastaa selvästi pakko-oireista häiriötä vaikka ei myönnä sitä. Silti hän on selvinnyt jo vanhaan ikään asti rakastavan vaimon (Jacki Weaver) kanssa. Lisäksi Pat Sr. suhtautuu pakkomielteisen taikauskoisesti jalkapallopeleihin.

Ketään ei yllättäne se, että Patin kohdalla rakkaus voittaa kaiken, mutta rakkaus on Patin pitkän polun lopputulos, ei ratkaisukeino ongelmiin. Itselle ja muille kerrotut valheet ovat tärkeä osa elokuvan ydintä. Lopun juonenkäänteet saattavat vaikuttaa äkilliseltä ja jopa perinteiseltä päälleliimatulta ja onnelliselta Hollywood-lopulta. Elokuvan loppu onkin ollut kenties suurin kritiikin aihe, mutta mielestäni Russell petaa loppua hienovaraisesti ja leikittelee konventioilla taitavasti. Muunlainen loppu olisi suorastaan katsojan pettämistä, koska tässä vaiheessa hahmoista välittää jo paljon.

Varhain elokuvassa Pat lukee Hemingwayn Jäähyväisiä aseille ja saa lähes raivokohtauksen siitä, että onnelliselta vaikuttavan lopun jälkeen tarina päättyykin onnettomasti. Tämän kohtauksen mukanaolo elokuvassa ei voi olla sattumaa, sillä se tulee välittömästi mieleen elokuvan vedellessä viimeisiään.

Silver Linings PlaybookYksi Taistelijan hienoista piirteistä oli sen sujuva ja uskottava perheyhteisön ja -dynamiikan kuvaus, eikä Unelmien pelikirja ole tällä saralla yhtään huonompi. Russell kykenee luomaan hahmokavalkaadistaan mielenkiintoisen pienintä sivuhahmoa myöten, eivätkä hahmojen oikut ja omituisuudet tunnu lainkaan itsetarkoitukselliselta yleisön naurattamiselta. Kuka käsi sydämellä voisi sanoa, etteivätkö perheen sisäiset jutut ole omituisia ulkopuolisen näkökulmasta? Huumori syntyy hahmoista mutta ei heidän kustannuksellaan.

Russellin käsikirjoitus ja ohjaus ovat priimatasoa, ja hän saa aikaiseksi kepeää ja suorapuheista komediaa raskaista aiheista. Mutta tämäntyyppiset elokuvat eivät toimi ilman pääparin välistä vahvaa kemiaa. Ikäerosta huolimatta Cooper ja Lawrence ovat nappivalintoja rooleihinsa. Lawrence on nuoresta iästään huolimatta antanut jo useassa elokuvassa näyttöjä osaamisestaan, ja tämä on ensimmäinen näkemäni elokuva Cooperilta, jossa hän todella tuntuu näyttelevän tosissaan.

Silver Linings PlaybookCooperin Pat tuntuu arvaamattomalta, hieman pelottavaltakin hahmolta, jonka optimismi vaikuttaa uskottavalta. Patin ja Tiffanyn väliset kohtaukset ovat säkenöiviä ja pintapuolisesti romantiikkaa vailla, sillä lähes jokaisessa yhteisessä kohtauksessa Pat haikailee vielä Nikkin perään. Pinnan alla kuitenkin tapahtuu paljon, kuten koko elokuvassakin.

On myös ilo nähdä Robert de Niro pitkästä aikaa vakavasti otettavassa roolissa. Näyttelijälegenda kun on jo pitkään sortunut tekemään tusinarooleja tusinakomedioissa. Patin isänä hän onnistuu olemaan muutakin kuin parodia vanhoista tunnetuista roolihahmoistaan.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,4 / 9 henkilöä




Powered by Preview Networks

Lue myös