Undine – aallotar valkokangas

Sukellamme keskelle naisen Undinen (Paula Beer) ja miehen Johanneksen (Jacob Matschenz) kahvilassa käymää keskustelua. He ovat eroamassa ja Undine varoittaa Johannesta lähtemästä tai muuten hän joutuu tappamaan miehen myyttisen vedenhengen tavoin. Saksalaisen nykyelokuvan arvostetun ohjaajan Christian Petzoldin Undine – aallotar (2020) tulkitsee muinaiseen myyttiin sisältyvän rakkaustarinan osaksi tämän päivän Berliinin historiallista kerrostuneisuutta.

Historian ilmeneminen nykyajassa oli teemana läsnä jo ohjaajan edellisessä elokuvassa Transit (2018). Tällä kertaa teema liittyy Undinen hahmossa historioitsijan ja taruolennon samanaikaiseen läsnäoloon sekä hänen museovierailleen luennoimaan Berliinin eri aikakausilta peräisin olevaan arkkitehtuuriin. Tavatessaan museokierrokselleen osallistuneen ammattisukeltaja Christophin (Franz Rogowski) uudestaan onnettomuuden merkeissä Undine rakastuu, mutta vedenhengen myytin vaatima uhraus ei jätä häntä rauhaan ennen toteutumistaan.

Vain kouralliseen henkilöitä keskittyvä ja kolmiodraaman piirteitä saava rakkaustarina on Petzoldille ominaisesti tyyliltään pelkistetty sijoittuen Berliinin yksittäisiin asuntoihin, museoon ja tekojärvelle. Vedenalaisena rakkaustarinana elokuva sekoittaa illuusion elementtejä rikkoutuvasta akvaariosta ja Undinea kutsuvasta vedestä realistiseen tarinaan rakastamisesta ja petetyksi tulemisesta.

Roolistaan Berliinin elokuvajuhlilla, viimeistä kertaa ennen sukupuolineutraaleihin tunnustuksiin siirtymistä, parhaana naisnäyttelijänä palkittu Paula Beer tuo hallitulla näyttelijäntyöllään Undinen muuten mysteeriksi jäävään hahmoon lähestyttävyyttä. Beer on kerrontaa eteenpäin vievä voima taustalle jäävien häneen rakastuvien miesten sijaan, joista persoonallisen Franz Rogowskin sukeltaja saa loppua kohden enemmän tilaa.

Myyttiinsä uskovasta Undinesta tehdään kiehtovan monitahoinen hahmo, jonka motivaatiot kirkastuvat vasta vähitellen. Beerin luennointia Berliinin arkkitehtuurista kuuntelee mielellään vaikka se jää teemattiselta merkitykseltään melko etäiseksi elokuvan muusta kerronnasta.

Historiasta luennoidaan ja myytteihin viitataan, mutta niiden painolasti ei tunnu Petzoldin edellisten elokuvien tavoin. Kokonaisuutena Undine – aallotar ei yllä aiheeltaan eikä elokuvalliselta toteutukseltaan samaan hallittuun vetoavuuteen kuin pakolaiskuvaus Transit tai keskitysleirikokemuksia musertavasti käsitellyt Phoenix (2014).

Berliini ja sen lähiympäristö ovat yksi elokuvan päähenkilöistä, mikä vetoaa erityisesti kaupunkia rakastaviin ihmisiin. Kaupungin orgaanisesti rakentuneen arkkitehtuurin mutta myös sen luonnon tukahduttavan funktionalismin keskelle saapunut Undine tuntuu eksyneeltä. Berliiniä ympäröivät laajat metsät ja vesialueet vastapainoisesti vetävät Undinea puoleensa, missä kaupunkilaisen nykyihmisen luontosuhde manifestoituu.

Traagisena rakkaustarinana dramaattisia vastakkainasetteluja ja sanomansa selkiyttämistä kaipaava laadukas draamaelokuva ei nouse ohjaajansa parhaimmistoon. Kuten Undine toteaa Christophille, modernin arkkitehtuurin päämäristä muodon tulisi palvella funktiota. Kauniita pianomusiikin säestämiä hetkiä Berliinin kaduille, luontoon ja vedenalle loihtivan Undine – aallottaren olisi toivonut noudattaneen omaa neuvoaan.