Kun kuolema olisi parempi vaihtoehto

Kirjailija Stephen Kingin teoksia on sovitettu elokuviksi ahkerasti. Erityisesti 1980- ja 1990-luvulla sovituksia ilmestyi vähintään yksi vuodessa, monina vuosina useampikin. 2010-luku on nähnyt edelleen uusia sovituksia, mutta osittain kierros on alkanut alusta, kun Carrie (2013), Se (2017) ja nyt uusimpana Uinu, uinu lemmikkini ovat saaneet uusintaversiot. Suosiostaan huolimatta vuoden 1989 elokuvaversio ei tehnyt oikeutta romaanille, ja siksi uusi tulkinta olisi perusteltavissa. Ihan täysin ohjaajat Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer eivät pysty haasteeseen vastaamaan.

Pet SemataryUinu, uinu lemmikissä Louis (Jason Clarke) muuttaa perheineen Mainen maaseudulle, jossa Kingin mukaan sattuu ja tapahtuu mitä oudompia asioita. Tässä tarinassa päänäyttämönä toimii salaperäinen ja pahaenteinen ikiaikainen hautausmaa. Kun perheen kissa haudataan sinne, alkavat elämän ja kuoleman rajat hämärtyä.

Tarina on monelle tuttu ja uusintaversio yrittääkin luoda yllätyksiä katsojille. Tätä varten tarinaan on tehty pieniä muutoksia, jotta kohtausten kulkua ei pystyisi täysin ennakoimaan. Samalla hienovaraiset muutokset toimivat hauskoina viittauksina kirjan ja aiemman elokuvaversion tunteville. Suurin ero löytyy loppuratkaisusta, joka kumartaa myös nykyiselle kauhuelokuvakulttuurille.

Pet SemataryTästä huolimatta elokuva ei onnistu luomaan uutta. Klassikkoromaanin vahvuuksia on vanhan hautausmaan outo houkuttavuus, mitä ei uudessa elokuvassa pystytä välittämään katsojalle. Kerronta ei motivoi ja selitä, miksi ihmiset haluavat kokeilla epäsovinnaisia ja ei-toivottuja hautaamiskeinoja.

Elokuvalla olisi ollut erinomaiset lähtökohdat pohtia, miten länsimaissa suhtaudutaan kuolemaan ja miten paljon olemme valmiita tekemään, ettei meidän tarvitsisi kohdata tätä osaa elämästä. Erityisesti suremisen haastavuudelle olisi suonut hieman enemmän syvyyttä kerronnassa. Nyt teeman käsittely jää pinnalliseksi ja hukkuu perinteisen kauhukerronnan alle.

Pet SemataryUinu, uinu lemmikissä jännittävää tunnelmaa rakennetaan kahdella tavalla. Parhaimmillaan kerronta rakentuu synkän tunnelman luomiseen. Toimiva äänisuunnittelu ja unenomainen visuaalinen kuvaus tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen. Harmittavalla tavalla tätä tunnelmaa jatkuvasti katkaisee tekijöiden liika kiintymys pelottelukohtauksiin (jump scares), perinteiseen kauhuelokuvan jännitystekniikkaan.

Kokonaisuutena uusintaversio Uinu, uinu lemmikistä ei tuo juurikaan mitään uutta tarinan tunteville katsojille. Samaan aikaan se on kuitenkin kohtalaisesti tehty, jopa tietynlainen kunnianosoitus kauhuelokuvan kaanonille. Tästäkin versiosta pystyy bongaamaan vuoden 1989 elokuvaa varten tehdyn Ramonesin legendaarisen Pet Sematary -kappaleen, joskin Starcrawlerin esittämänä.

* *
Arvostelukäytännöt