Uhrauksia vapaudelle valkokangas

On jokseenkin surullista – ja myös synkän ironista – ajatella, kuinka selviytymistarinoista on tullut niin arkipäiväisiä, että hyvin harvat niistä enää koskettavat, oli ne tehty kuinka hyvin tahansa. Isä– poika-parin Rade ja Danilo Šerbedžijan Uhrauksia vapaudelle ei ole ollenkaan huono lapsen silmin kuvattu tarina sodan kauheuksista, mutta se on niin mitäänsanomattoman tavallinen sotatarina, että sen kuvastoon turtuminen aiheuttaa jo omatunnon tuskia.

Zoran (David Todosovski) elää vuoden 1943 Skopjessa äitinsä (Lucija Šerbedžija) ja tämän sisaren perheen kanssa. Bulgarialaisten ja saksalaisten miehitys ei näy tavallisen makedonialaisperheen elämässä ennen kuin Zoranin äiti ryhtyy työskentelemään saksalaiselle upseerille (Mikko Nousiainen) ja hänen juutalainen leikkitoverinsa viedään keskitysleirille. Painostava elämäntilanne, jossa jokainen joutuu taistelemaan selviytyäkseen, näyttäytyy lapsen silmin enemmän hämmentävänä kuin pelottavana.

Uhrauksia vapaudelle ei ole niinkään kertomus sodasta vaan kyse on pienen pojan kasvutarinasta. Pienet yksityiskohdat kertovat enemmän kuin suurempi kokonaiskäsitys, ja elokuva käyttää alusta lähtien näitä tehokeinoja oivallisesti. Zoran on aidon oloinen lapsi, joka vannoo häätävänsä kavereidensa kanssa saksalaiset pois Skopjesta ja odottaa isäänsä palaavaksi sodasta. Aikaansa nähden melko etuoikeutetussa asemassa oleva poika ei tietenkään näe kokonaisuutta, vaan välittää lopulta enemmän arkisista leikeistä kavereidensa kanssa.

Elokuva muistuttaa monessa suhteessa Mikko Niskasen mestariteosta Pojat (1962) sen näkökulman ja yksittäisten kohtausten osalta, mutta siitä puuttuu aito lapsenomainen rosoisuus, mikä Niskasen elokuvasta teki niin hienon. Uhrauksia vapaudelle on taidokkasti tehty, mutta siinä ei ole tarpeeksi – kliseisesti ilmaistuna – sydäntä. Se liikkuu päähenkilöstään huolimatta liian etäännytetyllä, harmaalla alueella ollakseen aidosti muistettava tarina.

Zoranin hahmoa vasten rinnastetaan hänen äitinsä, joka joutuu pakon edessä työskentelemään saksalaisen upseerin kotiapulaisena. Aluksi pelastuksen enkeliltä näyttävää saksalaista hahmoa onnistutaan syventämään tarinan edetessä onneksi hieman, jotta tämä ei näytä kuluneempaakin kuluneemmalta armotarinalta. Mikko Nousiaisen näyttelemä hahmo on kuitenkin niin etäinen ja stereotyyppinen natsi, ettei häntä voi aina ottaa tosissaan.

Vaikka äidin tarina onkin dramaturgisesti katsoen jopa parempi kuin Zoranin, se kärsii hahmokuvauksen yksiulotteisuudesta, jota taas Zoranin tarinassa ei ole. Ristiriitaisesti juuri lapsen moraalittomuus ja itsekkyys tekee tästä kestävämmän ja mielenkiintoisemman hahmon kuin oikean ja väärän kanssa painiskeleva äiti.

Visuaalisesti elokuva on taidokas eikä se yritä saada katsojaa vetistelemään, mikä on vain hyvä. Elokuvan harvat väkivaltaa sisältävät kohtaukset ovat aidosti voimakkaita ja ravistelevat katsojan pois Zoranin naiivista maailmasta. Joskus harvoin kaksi maailmaa kohtaavat ja järkyttävät toisiaan, ja näiden kohtausten jälkeen on yhä vaikeampi palata valkokankaalla näkyvään näennäisesti rauhalliseen maailmaan. Näiden hetkien muistamisesta järjettömistä julmuuksista kertovat tarinat ammentavat voimansa, ja niin ne ovat myös Uhrauksia vapaudelle -elokuvan suurin ansio.

Yksittäiset kohtaukset eivät kuitenkaan riitä, jos koko elokuvan tarinallinen kaari ja ilmaisu ovat kokonaisuudessaan parhaimmillaankin vain keskinkertaisia. Puitteet ovat kunnossa, mutta jotain aidosti mieltä liikuttavaa tai järkyttävää puuttuu. Odotan ehkä liikaa, mutta niin monta sodasta kertovaa tarinaa katsoneena toivoisin jotain, joka saisi minut tajuamaan muutakin kuin sympatiaa viattomien kärsivien puolesta.